Kilokiukuttelija

30.8.2011

Etiikka, tuo paholaisen keksintö

Ah kun kyse olisikin painovirhepaholaisesta, ja puhe etikasta!
Mutta ei, vaan siitä nakertavasta ongelmasta, etiikasta.

Koska ruokaa ei voi enää syödä ajattelematta eläimiä, ympäristöä, ilmastonmuutosta, lähiyrittäjien tukemista, keskusliikkeiden valtaa, kuluttajan painoarvoa ja kymmentä muuta asiaa.

Tiedostava kuluttaja syö fiksusti; kasvisruokaa, ellei peräti vegaanisesti. Itse kasvatettuna. Tai lähituottajalta fillarilla haettuna.

Tämä on ihan oikein, näinhän se pitäisi mennä. Eläinten olosuhteita tehotuotannossa ajateltaessa ainoa oikea vaihtoehto on luomu tai jättää kokonaan eläinperäiset tuotteet pois. Lisäksi ruokaa ei pidä ajaa autolla hakemaan. Muut kuin lähituottajalta saatavat tarvikkeet pitäisi löytyä siitä pienen yrittäjän kaupasta, joka olisi ketjujen ulkopuolella. Eikä lapsityövoimaa saa olla käytetty missään työvaiheessa minkään tuotteen osalta. No, se ei ehkä ruokatuotannossa ole ihan päälimmäisin ongelma.

Kun tietää liikaa, ahdistuu. Ja kun tietää paljon, pitäisi olla fiksu ja tehdä parempia valintoja. Pitäisi olla eettinen.
Tietenkään se ei ole välttämättä helppoa. Ja lähiössä asuvalle autottomalle työttömälle ei ehkä lainkaan mahdollista. Eettiset valinnat eivät siis aina ja kaikkialla ole vain yksilön varassa.
Mutta omalla kohdallani voisin tehdä muutoksia.

Käyn kyllä vain kaksi kertaa viikossa kaupassa, lajittelen, kompostoin ja kierrätän. Sammutan turhat valot kotona ollessa. En syö juustoa. En pahemmin lentele lentokoneella.
Ajan yksin autolla tuhansia kilometrejä kuukaudessa. Ja syön lihaa. En aina, en joka aterialla, en edes joka päivä, mutta syön. Ostan halpatuotantovaatteita.

Haluaisin egonjatke-ilmastosyöppö-katumaasturin. Siksi, että se on mielestäni seksikäs auto. Pidän siitä, että saan istua vähän korkeammalla ja näen kauemmas. Mutta ostan järkevän hybridin tai dieselin.

Hiilijalanjälkeni on taatusti iso, karvainen ja likainen.

29.8.2011

Ajattelen, siis laihdun

Entäs jos se menisikin niin? Ihminenhän ei muka käytä aivokapasiteetistaan kuin murto-osan ja kykenee mielenhallinnalla ja tahdonvoimallaan vaikka mihin suorituksiin. Näinhän sitä sanotaan. Mutta miksi sitten ihminen ei laihdu pelkästään ajattelemalla?
Kyllähän myös aivojen käyttäminen polttaa kaloreita, mutta haluaisin nähdeä sen yksilön, joka on pudottanut 10 kg pelkällä aivotyöskentelyllä! Jospa minä voisi olla ensimmäinen siinä onnistunut?
Olen viime vuosina huomannut kehonkuvassani sellaisen mielenkiintoisen seikan, että koen olevani kapeampi kuin olenkaan. Kotona rennoissa, kiristämättömissä vaatteissa seilatessa ei vaatteen muuttumista liian pieneksi ihan heti huomaakaan.
Saan itseni joskus kiinni siitä, että näen peilistä kehon muodon, näen (jos haluan testata) vaa’alla painon ja vaatteiden kohdalla kiristävyyden, mutta siltikin koen, että en ole se muhku mikä oikeasti olen. Käänteinen anorektikon ongelma? ;) Eikös heillä ole usein niin, että näkevät peilissä itsensä lihavana, vaikka oikeasti olisivat niin laihoja, että kuolema kolkuttelee olan takana. Meikäläisellä aivot siis tekee päinvastoin.
Samoin olen huomannut selitteleväni herkkuhetkiä sillä, että ”tämä ei nyt vaan yksinkertaisesti lihota”. Koska tahdonvoimasta ja mielenhallinnastahan se on vaan kyse! :D

28.8.2011

Aina se on mielessä. Ruoka.

Ajattelen paljon ruokaa. En tiedä, onko ajattelutapani tavallinen, maaninen, epäterve tai normaali.En ole koskaan ollut edes promillen verran taipumassa anoreksian puoleen - en pidä nälän tunteesta. Bulimia ei ole minua varten, inhoan oksentelua. Ortoreksia ei tunnu omalta, koska vaikka saatan suunnitella jotain syömistapahtumaa (tyyliin "minne menisin syömään") vähän pidempään, saatan silti päätyä epäterveelliseen vaihtoehtoon hyvinkin helposti.

Annan esimerkin.
Viime viikolla kävin eräänä päivänä kesken työpäivän asioilla, aamupäivästä.
Valehtelematta mietin lähes koko edellisen päivän, miten haluaisin järjestää lounaan. Tai siis korjaus, en istunut ja pähkäillyt asiaa tuntikausia, mutta koko päivän aikana välillä mielessä pulpahteli suunnittelluun liittyviä ajatuksia: "Entäs Subway? Ei, se ei ole karppia, vatsa saattaa ärsyyntyä vaaleasta leivästä ja koska päivä on pitkä, ei se pidä nälkää riittävän pitkään". "Mitä muita ruokapaikkoja siellä on? En kyllä pizzaa ota. Haenko salaatin matkaan?"

Koska asioiden hoito tapahtui aamupäivällä, olin menossa takaisin toimistolle jo klo 11 maissa. Liian aikainen lounaaksi. Kävin tutkailemassa sushi-paikan tarjontaa, mutta siellä vasta oltiin aloittelemassa ruoanlaittoa, joten päädyin sitten hakemaan karpin papu-broileri-salaatin mukaan, jonka söin töissä.

Mutta ai niin! Matkalla autolle käväisin hakemassa Hesburgerista pirtelön. Miksi? Koska siellä kävellessäni päätin, että haluan sellaisen ja saan sellaisen ottaa. Olkoon se lounas, salaatin söin iltapäivemmällä.

En kyllä osaa sanoa, onko seuraavan päivän arkirutiineista poikkeavien ruokailujen miettiminen epänormaalia. Eivät ajatukset ole mitenkään pakkomielteisiä, vaan ennenmminkin positiivisia: mitä kaikkea kivaa ruokaa siellä on tarjolla, ja mihin itse sitten loppujen lopuksi päätyisinkään.

26.8.2011

Mitä hyötyä täällä vaahtoamisesta on?


Jaa. Hyvä kysymys.
Onhan tässä elämän aikana tullu kokeiltua kaikkea mahdollista, jotta kilot karisisivat,  Painovartijoiden pisteitä, Kutrailua (silloin olinkin timmissä kunnossa), rasvasieppareita (suuresti nolottaa, ei tehonnut ja munuaiset tuli kipeäksi), vähärasvaista elämää ja nyt viimeiset vuodet karppausta.
Muutama vuosi sitten kävin hypnotisoijalla - joo kaikkea on kokeiltava kerran paitsi siskoaan. Skeptikkona valitsin lääkärin, koska halusin, että henkilöllä olisi muutakin tietoa kuin eteerisestä astraalimaailmasta tulevat näyt.

Eipä ollut siitä(kään) mitään hyötyä. Kävin muistaakseni neljä kertaa ja mikäs siinä oli köllötellessä mukavassa nojatuolissa. En kuitenkaan vajonnut mihinkään hypnoosiin, vaan kuuntelin samalla ulkona kolistelevan roska-auton aiheuttamaa meteliä ja muuta liikenteen melua.
Lääkäri yritti ehdottaa liikunnan lisäämistä (yllätys yllätys) ja sovittiin, että jollakin tavalla "rankaisisin" itseäni, jos en kuntoilisi. "Rangaistukseksi" sovittiin kotona siivoaminen, jota inhoan.
Taisin tehdä kotona pilatesta kolme kertaa. Siivonnut en kertaakaan.

Olen liian uppiniskainen, uhmakas ja laiska tuollaiseen.

Lääkäri ehdotti myös, että pitäisin päiväkirjaa, jonka kautta ehkä voisin tutkailla asioiden syy-seuraussuhteita paremmin. En koskaan sitä alkanut pitää, mutta nyt jostain syystä päätin, että tämä blogi saa palvella sitä tarkoitusta varten. 
En siis tee tästä päiväkirjaa, jossa listaisin syömisiäni, koska tällä hetkellä ne ovat 72% ok ja 28% päin persettä. Ja ketä se kiinnostaisi? Ei edes minua.

Tiedän, mitkä asiat mättää, mutta sitä en tiedä, saanko tehtyä asialle mitään.

Oikaise selkäsi, laihdut 5 kg!

Totta.
Mutta kun sai nuo etupuskurit jo hyvin nuorena ja oppi luokan poikien kiusaamana olemaan hiukan kyyryssä, oikaise siinä selkä sitten 30 vuoden mutkalla olon jälkeen!

Aina kun kävelen peilin ohi (kaupoissa, kaupungilla), huomaan, miten lysyssä kävelen. Ja ah, kun sen selän saa suoraksi, kyllähän se kokonaisuus näyttää heti paremmalta.
Tosin varmastikin kun peili on muutaman metrin taaksejäänneenä, on ryhti varmasti taas olematon.

Saisinkohan oikein luovasti ajattelemalla tämänkin asian jonkun muun syyksi? Hmm.

Muutaman kerran selän ollessa kipeä oli ryhtikin huikea. En kuitenkaan viitsi alkaa pitää välilevytyräpotilaille tarkoitettua korsettia (sellainen näyttää olevan kaapin pohjalla, mistä lie perintönä tullut) tai satuttamaan selkääni tarkoituksella.

Eikös hienot naiset edellisillä vuosisadoilla kasvatettu hyväryhtisiksi siten, että pitivät kirja(pinoa) pään päällä?
En viitsi vaivautua.

Kiloista kuikuttelu alkaa - ready, set, go!

Tässä blogissa ei tulla esittelemään uusia laihdutuskeinoja, punnitsemaan kiloja, pitämään ruokapäiväkirjaa tai hurraamaan kadotettuja kiloja ja saavutettua nuoruutta, kauneutta ja ihanuutta.

Tässä blogissa kiukutellaan. Kiloista.
Siitä, että itsellä niitä on, ja joillakin ei ole. Tai siis siitä, että on näitä ns. läpipaskoja, jotka voi syödä "mitä vain, enkä liho". Osa niistä valehtelee, tietenkin, salabulimikot tms., mutta onhan tässä elämän varrella tullut törmättyä niihinkin, jotka oikeasti polttaa kaiken syömänsä ja rasvaprosentti on miinusmerkkinen.

Elämä on epäoikeudenmukaista.
Minä en kuulu noihin onnekkaisiin. Tietenkin olisi itsen ja muiden kusetusta heittää ilmaan se vanha kunnon väite "lihon kun vain katsonkin ruokaa". Juu ei se ihan niin mene - kyllä se suuhun pantu on se, mikä lihottaa.

En ole mitenkään hirvittävän ylipainoinen, ehkä järkevä pudotusmäärä olisi se 10 kg. Ehkäpä voisin verrata kroppaani julkkikseemme Tuksuun - silloin kun hän ei ole enää ollut tanssikunnossa.

Ei siis mikään mission impossible - eikö niin?

Niinhän sitä luulis.