Pitäisköhän tehdä asialle jotain?

Tutkittiin äskettäin veriarovt. Terve näytän olevan paitsi kolesteroliarvoista sain palautetta. Niitä ei muistaakseni kai ole koskaan aiemmin mitattu, joten en tiedä, ovatko arvot olleet aina huonot vai huonontuneet. Sen verran korkeat kuulemma ovat, että pitää alkaa tarkkailla säännöllisesti. Lääkityksestä ei vielä puhuttu mitään, mutta ne maagiset sanat tietenkin sanottiin: liikuntaa ja vyötärönympärys pienemmäksi. Kuulemma ruokailussa ei ole paljon viilattavaa. Sinänsä lohdullista kuulla, kun miettii näitä repsahduksia, että ei ne mitenkään huikean hirveitä ole. Tokikin voisin olla syömättä vaikkapa sipsejä kerran kuussa, mutta en sentään vedä niitä joka päivä.

Korkeat arvot voisi kuulemma selittyä joko sillä, että perintötekijät vaikuttavat tai sitten omilla elintavoilla. Laiha lohdutus olisi ollut se, että jos kyse olisi perintötekijöistä, en voisi vaikuttaa arvoihin mitenkään vaikka kuinka liikkuisin paljon ja söisin oikein.
Tarkistin lähisukulaisten tilanteen ja ehei, siellä ei ole korkeita kolesteroliarvoja.
Mikä tarkoittaa että ongelma ja ratkaisu ovat vain meikäläisen takana.

Kävin lukemassa kolesterolista ja karppauksesta heti illalla ja sen perusteella nyt ei tule hullua hurskaammaksi. Olen nyt kuitenkin harrastanut paljon kasviperäisiä rasvoja vaikka joskus voita ja kermaa käytänkin. Pitää vähän miettiä mitä tuunaisi..

Oli muuten piristävää käydä terveydenhuollon ammattilaisen juttusilla, joka ei syyllistänyt mistään. Oli sitä mieltä, että elämässä kohtuus on valttia eikä myöskään osoitellut sormella ongelmakohtia tai painostanut muuttumaan/muuttamaan.
Jäi hyvä fiilis siitä, että sai apua, mutta ei tarvinnut puolustella omaa omppumahaansa :D

Reps, reps repsahdus?

Onko se repsahtamista, jos vaan ei välitä?

Olen aina hahmottanut repsahtamisen sellaisena tiukkana taisteluna mielessä: "otan, en ota, otan, en ota, otan, en ota.. ahh.. otan!!!". Ja sitten päälle syyllisyys. "Piti sitten ottaa??" "Piti!". "No NYT sit ei enää tänä jälkeen". Tai "huomenna sitten uusi yritys!".

Joo joo.
Mutta jos ei vaan välitä? Jos vaan ottaa mitä haluaa ja syö sen? Onko se repsahtamista?

Luin tuossa Me Naiset -lehden artikkelia Raakel Lignellistä ja hänen kadottamastaan 50 kilosta. Hyvät Raakelille! Hieno suoritus.
Jäin miettimään omalla kohdallani samaa. Tai siis saisinko saman efektin aikaiseksi.
Painoa tarvitsisi varmaankin pudottaa vain sellaiset 10 kg, jotta olisi "kuin uusi nainen", 15 kg olisi jo melkein uskomaton suoritus. Eli ei mitenkään iso urakka. jos vaan viitseliäisyyttä löytyisi.

Olen jo kerran tuon tehnyt (pudottanut painoa ja timmiytynyt), nimenomaan ankaralla liikunnalla. Ja minulle ei käynyt kuten Raakelille: en hurahtanut liikuntaan, sitä ei "tarvitse saada jatkuvasti". Ehei! Minä suoritin liikuntaa hampaat irvessä enkä tykännyt siitä kovinkaan paljon.
Ehkä siksi se niin helposti sitten aina jää?

Onhan tässä vuosien aikana tullut kokeiltua juoksua (eli hölkkää), zumbaa, kuntosalia, punttitreenejä, juoksumattoa jne. Vaikka kaikki ei ole tuntunut tervan juonnilta, ei voi kyllä rehellisesti sanoa, että olisi iskenyt jokin addiktiokaan. Hyvät heille, joille näin käy! Meikäläinen ei siihen porukkaan selvästikään kuulu.

Käykö sen takia sitten niin, että en vaivaudu? Saatan jonkin aikaa kokeilla jotain liikuntamuotoa, mutta heti kun tilanne sallii, luistan siitä ja jätän sen? Vai eikö vaan sitä koukuttavaa tunnetta tule koskaan tapahtumaan?

Sitä odotellessa...

Ja minähän syön jos haluan!

Mielenkiintoista. Nyt ollaan blogin alkuperäisen merkityksen äärellä yllättäen. Eli syömisen, laihtumisen, laihtumattomuuden, päätösten ja laiskuuden ytimessä.

Kuukaudet kuluvat ja joulun jälkeen aloitettu ryhtiliike on osittain taas kadonnut. Ei päätöksenä niinkään, mutta katosi silti. Selityksiin, verukkeisiin, mukavuudenhaluun ja laiskuuteen.
Olen tietenkin syönyt suurimmaksi osaksi "oikein" ja karpisti, jopa lähes eettisesti-oikein-karpisti, mutta samalla olen myös herkutellut.

Hyvänä, ellei peräti erinomaisena tekosyynä voisi käyttää puolisoa, joka kantaa kotiin kaupasta erilaisia (suklaisia) herkkuja, kuten pääsiäismunia. Jos ne on ostettu kotiin, ei kai niitä voi jättää syömättä, eihän? Ja jos on peräkkäin pari päivää, jolloin koko päivä menee kokouksissa, joihin tilataan roskaruokaa, toisena päivänähän voi ottaa pizzaa, jos toisena päivänä otti salaatin - eikö niin?

Näin se pienistä askelista koostuu se laiskuuden maraton.

Luin äskettäin jostain naistenlehdestä julman totuuden siitä, että mitä enemmän ikää karttuu, sitä enemmän aineenvaihdunta hidastuu. Ja sitä vähemmän saa syödä.
Kyllähän tuo on ollut aina tiedossa, tietenkin. Mutta nyt aloin miettiä sitä tiukemmin. Jos siis saisin syödä nyt vaikkapa 1400 kcal (luku hatusta vedettynä) päivässä, vuosien edetessä tuo määrä vähenee. Eli jotain on pakko jättää pois!

Ja se tuntuu julmalta! Tässä päästään ehkä tämän blogin alkuperäiseen viestiin: miksi näin pitää olla?? Miksi en voi herkutella vaikka vuosia karttuu, miksi ne kilot vaan karttuu??