Kilokiukuttelija

31.8.2013

Aikuinen läski

Muutaman viikon takaisessa Anna-lehdessä oli ihan mielenkiintonen artikkeli siitä, miten lihavat on melkein kuin nykyajan lepratautiset (meikäläisen määritelmä, ei kirjoittajan). Asia on ollut ennenkin esillä, kun jutussa haastateltu kirjailija on kirjoittanut asiasta kirjan.

Artikkelissa ei siis sinänsä ollut mitään uuta, mutta pisti lopussa silmään: "Verkkomaailmasta löytyy vertaistukea. Nuorten naisten pitämissä lihavuusblogeissa keskustellaan hyvässä hengessä ja jaetaan kokemuksia".

Parhaalla tahdollanikaan en pysty väittämään itseäni nuoreksi, joten kysyttävä on, että missä meidän vanhojen akkojen lihavuusblogit piileskelevät? Miksi me 40+ -> naiset (miehet ei varmaankaan tällaisesta bloggaa edes nuorena) emme näy mediassa lihavuusblogien muodossa? Miksi kypsään ikään tulleesta pullukasta ei ole mediaseksikästä artikkelia lehdessä?

Miettikääpä: aina kun on juttu 40 + ikäisestä ylipainoisesta naisesta, se on aina laihtumisesta: joko siitä, että sitä pitäisi tapahtua tai siitä, että se on tapahtunut. Eli "kyllä minä onnistun!" tai "näin minä onnistuin!".

Missä ovat ne liikakiloja ylistävät aikuisten naisten blogit? Missä luuraavat ne ruuhkavuosien keskellä ylimääräisten vararenkaiden kanssa painivat, mutta ylimääräisistä kiloistaan ongelmaa ottamattomat naiset?

Onko ylimääräisistä kiloista iloitseminen ja niiden ylistäminen vain nuorten naisten oikeus? Onko niin, että iän karttuessa kiloja ei voi eikä saa ylistää?

Niistä tulee jotain, jota vastaan tulee taistella kynsin ja hampain, ne aiheuttavat häpeää ja hiljaisuutta.

Missä vaiheessa reipas itseluottamus ja hyvä itsetunto siirtyvät taka-alalle, ja "minä kelpaan tällaisena!" -ajatus muuttuu "minun on muututtava kelvatakseni" -periaate ottaa vallan?

Vai onko netti pullollaan näitä tarinoita mutta niitä ei vaan löydy?
Täytyykin tästä lähteä katsomaan, millaisia lihavuusblogeja nettimaailmasta löytyykään. Katotaas kui ämmän käy.

18.8.2013

Fit fat eli terve läski täällä hei!

Olipa erinomaisen kirjoitus tänään Hesarissa! Terve ja lihava -jutussa käytiin juuri niitä asioita läpi, joita itsekin olen pohtinut kaikissa aikajatkumoissa; ennen, nyt ja varmasti tulevaisuudessakin.

Itse olen ns. fit fat, eli terve läski. Okei, en ole vakavasti lihava, en edes ehkä kliinisesti määriteltynä lihava, mutta onhan tuota micheliniä tuossa vyörätöllä. Mutta olen terve kuin pukki. Verenpaine on 120/60 yleensä, kolesteroli normaali, ei mitään tauteja. Tai siis ainakaan tiedossa. Voihan olla, että jonain päivänä joku aivokohtaus iskee ja putoan suoraan näiltä jaloilta. Mutta se ehkä voisi tapahtua näistä kiloista riippumatta, ei niiden johdosta.

Artikkelissa kerrotusta Annasta poiketen en tosin ole mitenkään urheilullinen. Minähän vain olen ja odotan, että kilot mystisesti sulaisivat itsestään. Mutta en myöskään ole sairas, haiseva, tyhmä tai luuseri näiden makkaroiden takia.

Onhan tuota liikuntaa tullut vuosikymmenten aikana tullut harrastettua, salillakäynnistä hölkkään. Ja zumbaa, ja kokeiltu on jotain joogan tapaistakin (kokonaista kolme kertaa). Ja ratsastettu! Se muuten onkin laji, joka on erinomainen kalorinkulutuksen osalta. Muistan yhdenkin tunnin, jolloin ratsasin vanhaa ravuria, joka meni valehtelematta tuhatta ja sataa, niin silloin kaloreita paloi muistaakseni 780!

Mutta joo, nyt oletusarvona lienee tämä "mind over matter" -periaate, eli josko ne kilot lähtisi itsekseen, tai edes että niitä ei tulisi lisää koska olen niin päättänyt. Ei voi sanoa, että menestys olisi huikea, eli jotain tuunattavaa tässä periaatteessa lienee vielä ;).

Nyt kun pitkällinen kotonaolo jatkuu vielä sattuneista syistä, huomaan, että ruokailutapani ovat määräytyneet osittain erilaiseksi kuin töissä käydessä. Aamupala sijoittuu huomattavasi myöhempään (valvon aika myöhään iltaisin ja vastaavasti nukun aamulla pidempään, kun aiemmin töihin herättiin klo 6) ja lounasta en syö. Päivällä saatan ottaa hedelmän tai tummaa suklaata pari palaa jos lähden metsälenkille. Päivällinen sijoittuu sitten jonnekin 16-19 väliin riippuen milloin mies tulee töistä.
Yksi ateria siis jää periaatteessa pois, mutta olen reippaana tyttönä kompensoinut asiaa harrastamalla irtokarkeilla herkuttelua sekä yksittäisiä suklaapatukoita natustelemalla. Ja mieshän kantaa kortensa kekoon tuomalla silloin töllöin kotiin sipsejä tms, kun juhlistetaan vaikka sitä, että sateet loppuu. Se mies keksii kyllä syyn vetää herkkuja vaikka muurahaisten ohikävelystä..

Nyt ei ole tullut käytyä vaa'alla, mutta ehkä pitäisi, en tiedä. Kotona kun päällä on koko ajan löysät vaatteet, en tiedä, mahdunko ns. virkavaatteisiini. Nehän ovat aina olleet hyvä indikaattori siitä, että on menty taas yli niin, että humina käy. Silmämäärisesti sanoisin, että juu, on tullut lisää kiloja. Mutta jos olen lähes kaiken ajan kotona, mitä väliä sillä on? En ole esillä, en ole näytillä, kukaan ei näe kilojani? Pitääkö minun silti tehdä niille jotain? Ja jos kyllä, miksi? Kenen takia?