Kilokiukuttelija

28.5.2014

Kuka minä olen?

Tuli tuosta yhdestä Kanelin kommentista mieleen nimike/titteliasia: tiedän, että virallisesti jos on ollut naimisissa, on sen jälkeen hamaan tappiin asti Rouva.
Mutta pitäisikö näin olla? Miksi ei voisi olla jokin nimike eronneelle, mutta esim. uudessa suhteessa olevalle tai eronneelle, mutta sinkulle.

Suomessa ainakin vaikka eron jälkeen ei olisikaan suhteessa, ei monestikaan ole tietyllä tavalla Sinkku vaan Eronnut Nainen.

Joissakin lomakkeissa on joskus ollut rastittavissa rouva/neiti/eronnut, mutta se on kyllä ollut harvinaista herkkua. Tosin nykyään kai lomakkeita ei tartte pahemmin enää missään yhteyksissä täytellä kun asioidaan aina sähköisesti.


Miesten kohdalla ei ole mitään tittelimuutosta siviilisäädyn muutoksen jälkeen. Herra on herra aina ja kaikkialla. Miksi naisten nimikkeet muuttuu niin moninaisiksi naimisiinmenon jälkeen? Eron jälkeen se ei kuitenkaan muutu, eli nainen on "päässyt" säädylliseen säätyyn naimisiin mennessään eikä sen mukana tullutta nimikettä "menetetä" vaikka sitten eroaisikin.

Ja sitten on tämä TÄTI-titteli. Hesarissa taisi äskettäin joku nuori neitokainen kiukutella sitä kun häntä puhuteltiin tädiksi. Ja oli omasta mielestään kaikkea muuta kuin täti.

Muistan kun itseäni ekan kerran sanottiin tädiksi: olin 27 v, yliopistossa, matkalla kotiin. Metron portaissa seisoi lössi (vain vähän) mua nuorempia kundeja ja yksi heistä sanoi edessäni seisovalle: "Hei päästä täti ohi!". Jep jep. :D
Ehkä 27-vuotias on jo täti-ihminen? Olin virallisestikin täti kyllä kun sisarukset olivat jo lisääntyneet...

Sanotaanko parikymppisestä kundista setä jos hänestä puhutaan esim. lapselle? Koska mielestäni lähes kaikista naisista käytetään täti-titteliä kun puhutaan lasten kanssa: "Tädillä on nyt kiire, varo" tai "anna tädille se kynä" jne. 

Mutta mikä tai kuka minä olen? Naimisissa ollut, eronnut, nyt uudessa avoliitossa. Sitoutunut, eli ei sinkku, mutta ei Virallisesti Naitettu. Ja miksi pitää olla jokin nimike?

Siinä mielessä englanninkielen Ms. on hyvä - se kertoo mielestäni, että kyseessä on nainen (versus miesten Mr.) ottamatta kantaa siviilisäätyyn. Vai onko täti suomenkielen Ms.??
Mikä meidän kielessä olisi sopiva sana tuota kuvaamaan?

26.5.2014

Viileys ei villitse

Siis sää. Nyt on ollut niin ihanaa kun on ollut lämmintä ja aurinkoista. Olen varmaan edellisessä elämässä ollut kissa, koska voisin maata auringossa loppumattomiin.
Ja lämmintä on ollut - monena päivänä +29C mennyt rikki!

Huomisesta alkaen pitäisi olla karsea keli, +7C?! Argh..

Tosin, viilenevästä ilmasta on se hyvä puoli, että pääsen ehkä aamulenkille hiekkatielle. Nyt kun ollut liian kuuma lähteä ulos, kun monena aamuna on ollut asteita jo 9 maissa aamulla +24C.. Ja illalla jos haluaisi lähteä hiekkatielle siten, että olisi sopivan viileää, pitäisi olla lähdössä noin klo 22 maissa.. vähän liian myöhään meikäläisen makuun.

Keksin siihen kuitenkin ratkaisun: juoksumatto! Se sijaitsee varjon puolella olevassa huoneessa, joten se on aamupäivän vielä suht viileähkö.

Olen siis saanut tehtyä aamulenkkejä - kävellen.
Polvi ei parane, ei sitten millään. Ei onneksi pahenekaan, mutta en käsitä miksi se ei vaan yhtään parane. Ei sitä kyllä pahemmin ole rasitettu, ei nuo kävelyt kovin rasittavia voi olla, eikä polvi tunnu kipeältä kävellessä.
Ärsyttää jo niin paljon, että ei enää ärsytä.. en vaan jaksa kiukutella asiasta.

Hellepäivissä on se huono puoli myös, että niihin kuuluu valitettavasti viikonloppuna jäde. Nurmikolla auringossa helteessä istuessa mikä on sen parempaa.. Tai no, vesimeloni on, ja sitäkin menee aina helteellä.
Onneksi nyt on arki, eikä tartte uhrautua ja vetää jäätelöä :D

21.5.2014

Huokausten hiekkatie

Viime ajat on menty polven potemisen, hiekkatiellä ja juoksumatolla kävelyn ja turhautumisen parissa. Niin ja auringonoton parissa tietenkin!

Ihanaa kun ollut lämmintä ja on saanut maata reporankana syöpäpelottelusta välittämättä! Ja kun päivät on menneet vaakatasoillessa, iltaisin on aina ollut muka jotain oleellista tekemistä, enkä ole ehtinyt pahemmin blogia päivitellä.

Polvi siis ei ole parantunut, joskaan ei ole pahentunutkaan.
Viime viikolla kävin hiekkatiellä kävely/hölkkäyrityslenkin, jolloin polvea alkoikin heti pistää. Piti siis lopettaa hölkkäyritykset alkuunsa.
Voisi sanoa ehkä, että vituttaa kuin pientä silakkaa, mutta jotenkin olen nyt vaan alistunut tilanteeseen.

Olen siis päässyt käymään hiekkatiellä parina aamuna ja pari aamua on mennyt juoksumatolla - kävellen siis.

Kävin muista syistä johtuen fysioterapeutilla, joka kielsi edes kokeilemasta hölkkäämistä toistaiseksi. Pakko hyväksyä, ei vaan voi niin ei vaan voi.

Painon suhteen ei myöskään ole mitään muutosta - se heiluu siinä 74 kg molemmin puolin, riippuen syömisistä.
Eilen kävin nälkäisenä kiireellä kaupassa ja se näkyy heti ostoslistassa: ostin ekaa kertaa vuosikausiin niitä maustepakastepatonkeja. Ihan hyviähän nuo on, pakko sanoa, mutta myös aika kaloripainotteisia.

Mutta tätä mun elämä/syöminen on: harvoin erilaisia ihania herkkuja. En siis vedä epäterveellisesti päivästä toiseen, mutta silloin tällöin. Senhän pitäisi olla se oikea tapa, eli ei täyskieltäytyminen, mutta välillä vähän jotain kivaa. Tuntuu vaan siltä, että nuo(kin) on vaan liikaa. Siis jos haluaisi laihtua.
Jotenkin tuntuu, että munhan pitäisi saada palkinto siitä, että syön niinkin terveellisesti, ja että noita herkkuja on niin(kin) harvoin! Vaan ei..Elämä ei vaan ole reilua ei.

PS: Mielenkiintoista muuten: Omasta mielestäni olen ihan vasta blogannut, eihän siitä ole kuin pari päivää! Ja kun katson päiviä niin hemmetti, 11 päivää! Mihin tämä aika menee??

10.5.2014

Laiskurin lässytyksiä

Viime viikolla olen nyt yrittänyt potea polvea pois, mutta samalla yrittänyt tehdä jotain likkunnallista. Yhtenä aamuna tein zumbaa + puntteja ja toisena matolla (satoi kaatamalla) kävelin yhden Law and Order -jakson verran (eli 42 minuuttia).

Zumba-aamuna huomasin, että ajatukset pyöri koko ajan samaa rataa: "No emmä kyllä taida. Pakko, muuten alkaa laiskottelu! Mut toisaalta ehkä se ei oo hyväksi jalalle. Älä keksi tekosyitä, vaan tee jotain!"
Lopulta siis tottelin itseäni, mutta se, mikä ärsytti, oli tuo hiipivä laiskuus.
Tätä olen siis koko ajan pelännyt: jos (ja kun) en ole voinut käydä lenkillä, olen ollut ihan varma, että Laiskutus Maximus iskee.

Tänä aamuna se saikin iskeä sitten. Olin alustavasti päättänyt zumba+punttitreenistä, mutta lintsasin. Ihan tuosta vaan. Helvetti.

Jos en siis pysty käymään lenkillä, lintsaan helposti kaikesta muusta. Ja juu, tiedän, pitää tehdä punttitreenejä ja vatsalihaksia vastapainoksi, mutta koska en pääse maantielle, lintsaan kaikesta muustakin!

Polvi on yhä vihotteleva, mutta se selvästi on vain "väärissä oikeissa" paikoissa kipeä; eli esim. istuttaessa/nosuatessa - eli se ei ole moksiskaan kävelystä.

Päätinkin siis, että huomenna lähden maantielle, jos sää sallii. Jos ei, niin kävely taas matolla.
Mutta nyt aion tehdä saman kuin tein viime viikolla: en juokse, vaan kävelen "rasvanpolttosykkeellä" - juttelut sen PT-kaverin kanssa sai miettimään, että pakkohan sitä sykerajaa on lähteä rakentamaan fiksusti jos haluan saada (myös rasvanpoltto)hyödyn juoksusta.
Tuo viikolla matolla tehty kävely olikin sellainen, että pidin 98% sykkeen rasvanpolttoalueella. Mielenkiintoista onkin nähdä, miten se onnistuu maantiellä, vai meneekö lenkki ihan mateluksi.

Alla kuva eilisestä päivällisestä - vegelautanen on lempparini! Yllättävän täyttävää tuo on myöskin. Muita aineksia on aina tallessa kaapissa, mutta avocado+ basilika pitää muistaa hankkia erikseen. 


5.5.2014

Kunnon kiukuttelua

Nyt kerrankin toteutetaan blogin nimeä ja kiukutellaan olan takaa! Tai säären. Tai nilkan. Ihan sama minkä takaa, mutta kiukutellaan!

Ja kiukun syy ja kohde on tuo polviperhanan kunto.
Ei helpota ei. Voisin varmaan käydä lenkillä, kun ei tuo parane eikä pahene, mutta ajattelin nyt kerrankin leikkiä fiksua (joo, onnistuu sekin joskus vahingossa) ja pitää lepotaukoa.

En siis ole nyt tehnyt mitään sen PT:n kanssa tehdyn porrassession jälkeen. Ajattelin, että jos kaikki puhuu levon puolesta, kokeillaan sitä.

Vielä huomenna on looginen päivä ottaa iisisti, kun olen menossa koko päivän, mutta keskiviikkona voisin kokeilla sitä kävelyä. Kun ja jos tää jalka ei mene siitä pahemmaksi, niin sama kai se on kävellä ja kohottaa kuntoa ennemmin kuin maata soffalla!
Tokihan sitäkin tehdään, mutta alkaa jo potuttaa oikein kunnolla, kun tuo juoksukoulussa tehty työ tuntuu valuvan hiekkaan.
Samalla takaraivossa kummittelee koko ajan se lintsauspelko, joka on tapahtunut muina vuosina: eli alanko lusmuilla ja luistaa juoksusta jos en kohta pääse hiekkatielle? Vielä sitä tunnetta ei ole, mutta toisaalta laiskottelu ja lusmuilu on meikäläisen toinen ja kolmas nimi!

Toisaalta, tämä lepo on osunut säiden osalta erinomaiseen aikaan: koko ajan on kylmä ja taivaalta tulee ukkoa ja akka, eikä tosiaankaan ole mitään impulssia mennä hiekkatielle palelemaan. Loppuvikostahan ovat luvanneet lämpenevää, jolloin josko ehkä mahdollisesti sitten taas voisi uskaltaa yrittää tuota liikkumista..

Ja vielä asian vierestä: ai että kun olisikin selvännäkijän kykyjä. Tahtoisin niiiin tietää miten tietyt asiat alkaa elämässä sujua. Hemmetti kun ei voi nähdä vähän edes eteenpäin..

2.5.2014

Herkkujen houkuttelevuusharha

Pohdin eilisen tippaleivän ja sipsien jälijltä hiukan lisää tätä herkkujen tarpeellisuutta.
Kyllähän ne hyvälle maistuu, ei siinä mitään. Mutta samalla pohdin, että voisihan niitä ilman ihan hyvin olla. Turhia kaloreitahan nuo on, vaikka ne sisällyttäisikin päivän kalorisaldoon.

Sanna kirjoitti yhdessä blogipostauksessaan rutiineista ja miten ne toimivat hänellä hyvin. Kaikki propsit Sannalle mielettömästä saavutuksesta, kumarrus, tuuletus ja aplodeja :)

Itse en kuitenkaan voisi kuvitella, että söisin koko ajan samalla tavalla tiettyä ruokaa.
Kuten aiemmin kirjoitin, pitäisi varmaan syödä tuon ihannepainoisen itsensä mukaisesti, mutta en silti haluaisi syödä vain tiettyä aamiaista päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen.

Tuo alla oleva kuva kertoo kaiken oleellisen: elämäni ei voi koostua pelkästään siitä, että syön vain terveellisesti ja järkevästi seuraavat 40+ vuotta (mikä ehkä oletettavasti on jäljellä tätä maallista vaellusta). Mutta en toisaalta halua raahustaa seuraavaa 40+ vuotta verkkareissa ja t-paidoissa, kärsien refluksitaudista ja verenpaine satasissa. 

Yhtälö vaan tuntuu lähes mahdottomalta tietyllä tavalla. Jos haluan nauttia ruoasta, sen ulkonäöstä, valmistuksesta ja syömisestä, vaikka kuinka tekisi fiksusti, ei sitä nollakaloreilla voi tehdä. Jolloin jostain pitää luopua. Joko herkuista tai siis herkulliseksi valmistetusta kaloripitoisesta ruoasta tai lihoa.
Ja juu, tiedän, kyllähän hyvää ruokaa saa tehtyä myös vähillä kaloreilla, tiedän, minähän olen siinä(kin) guru, mutta ei jokainen ateria, joka päivä voi olla pelkkää vähäkalorista, se ei vaan onnistu.

Summa summarum, pakko jatkaa epämääräistä tasapainon tavoittelua, joka ei kuitenkaan ole mahdollista. Eli jos eilen söin tippaleivän, tänään syön salaattia. Ei hätää, ihan järkevää, näin pitääkin.
Mutta että söisin tänään aamulla puuroa (mitä muuten itse asiassa söin - ruispuuro rules! ;-), huomenna aamulla puuroa, ylihuomenna aamulla puuroa.. ei.. ei vaan pysty. Enkä halua.
Tästähän saakin hyvän kiukuttelun aiheen: miksi, oi miksi, ei voi syödä ihan mitä vaan eikä se näkyisi missään??

1.5.2014

Polvesta poi.. ei ku tyttö paranee

Tai siis paree olis.
Polvi on siis kiukutellut jälleen. Mutta mikä on "huvittavaa" - eri polvi kuin aiemmin?!
Tämä on kyllä outoa - koko ajan kolottaa vähän jotain paikkaa, mutta joka kerta eri kohtaa :D Menisköhän homma jossakin vaiheessa lopulta niin, että kaikki paikat on käyty läpi ja kolotukset katoaa kokonaan..?

Olen siis pitänyt taas vähän lepoa jalan takia. Kävin viikolla juoksemassa 5 km lenkin, mutta sen jälkeen olen ottanut iisisti.
Tänään sain yksityisession yhdeltä PT:ltä, testattiin vähän polven kestävyyttä porrastreeneissä. Eikä tuo polvi nyt pahemmin sanonut siihen mitään. Muuten jalat kyllä huusi hoosiannaa kun vedettiin portaita ylös-alas :D

Taidan huomenna tai lauantaina viimeistään kokeilla taas hiekkatielle menoa, kun ei tuo kolotus ole mitenkään kovaa eikä siis tunnu juostessa, kuten "juoksijan polven" pitäisi kai oikeasti tuntua..

Ja ei, en ala käyttää PT:n palveluita muuten - kyseessä on vieraisilla käynyt frendi, joka vaikuttaa muualla Suomessa arkisin.

Vappukin on mennyt ohi melkein huomaamatta. Meillä ei suuremmin näitä juhlia ole jaksettu harrastaa. Viime vuonna tein simaa, mutta tänä vuonna en viitsi, kun siinä on sitä sokeria kuitenkin aika huikeasti. Ja kun mies ei sitä pahemmin juo, kaikki jäisi meikäläiselle juotavaksi.
Tippaleivät ostin ja pikku pussin sipsejä - siinä meidän herkuttelut :)

Vaikka en siis virallisesti mitenkään laihduta, huomaan, että tarkkailen silti noita syömisiäni. Ja jätän ostamatta kaikkia ihanuuksia vaikka mieli tekisi.
Eilen olin shoppailemassa, ja olin kyllä päättänyt, että otan yhden pehmiksen (suklaa lakritsiströsselillä!), mutta tulikin kiire, enkä ehtinyt.. ja sinne jäi sekin jäde :)

Noomiin kirjaan kyllä syötävät, ja kilot, koska se Kekkos-punnitus toimii näköjään meikäläisellä hyvin.
Periaatteessa eilen tai tänään olisi painon pitänyt olla 73 kg jos mennään sillä alkuperäisellä ajatuksella, että 2 kg lähtisi kuussa (koska tammikuussa kävi niin). Mutta ei, oli 74 kg. Alimmillaan se on käynyt 73,6 kg, joten ehkä se hiljalleen..