Kaikki on muiden syytä

Kyllä, olen miettinyt sitä tiukempaa linjaa viime aikoina, ja jopa muka ehkä vahingossa tehnytkin asialle jotain.

MUTTA.

Nuo muut. Ne muut. Siis muut kuin minä. Ne on tähän kaikkeen syyllisiä.
Pääosassa tietenkin tuo huonompi puolisko, mutta myös muut!

Viime aikoina on ollut kaikenlaista kissaristiäistä ja synttäriä. Ja tietenkin niihin kaikkiin liittyy herkut ja hyvät syömiset. Tietenkin.
Ja sitten tuppaa kaveria kylään ja mukana tuodaan tuliaisiksi tietenkin.. <rummun pärinää> suklaalevyä! Tietenkin.

Huomaatteko tietyn kuvion? Kyllä. eli kaikki mun kilot on muiden syytä! Tietenkin.

Ei se syy meikäläisessä tietenkään ole. Koska, kuten olen jo useasti sanonut, en voi heittää pois mitään hyvää/kunnossa olevaa syötävää. Ennemmin siis massutan ne naamaani ja otan ne kalorit ja kilot kuin heitän pois.
Joten jos joku tuo mulle herkkuja, minähän syön ne. Tai jos joku vie mut ulos syömään kolmen ruokalajin päivällisen, minähän syön kaikkea ihanaa, kun kerran harvoin sinne pääsee. Tietenkin.

Eli jos muita ei olisi, homma olisi täysin hanskassa ja painaisin jotain 55 kiloa?! Tietenkin. 

Läskistymisen ongelmia

Mainitsin tuossa jo aiemmin, että kilojen kertyessä erityisesti ärsyttää tuo kaksoisleuka, joka ilmaantuu heti kun vaan tulee yhtään ylimääräistä. Tosi moni kaveri tai monet telkkarissa nähtävät ylipainoiset (naiset) ovat kasvoiltaan todella sopusuhtaisia, vaikka sitten kaulasta alaspäin olisikin enemmän tai vähemmän massaa.

Ei meikäläisellä. Kasvoihin se napsahtaa heti ja lähtee siitä hitaasti.

Toinen mitä inhoan kun alkaa lihoa, on rintojen ja mahan väliin jäävän kohdan hikoilu/kutina.

Meikäläinen kun on vähän runsaammalla etumuksella varustettu omppumahainen olento, niin heti kun se omppumaha alkaa kasvaa, myös rintojen alla alkaa kutista.
Kuten olen joskus blogissa maininnut, olen aika lailla Tuksun muotoinen - siis sen lihavammassa kunnossa olevan. Ja rintavarustus on toki pienempi, mutta luomua.
Sen verran isot ja raskaat nuo rinnat on, että tuossahan ne mukavasti roikuskelee mahan päällä ja melkein mikä vaan liikkuminen saa hien sinne alle. Ja sitten kutittaa. Ja ärsyttää.

Ja se omppumaha - kun se ei mahdu mihinkään!

Huono puoli kotona työskentelyssä on se (siis ehkä ainoa huono puoli), että ei tule käytettyä Virallisia Hienoja Vaatteita. Joten kun sitten tuleekin lähtö kodin ulkopuolelle kokoukseen tai koulutukseen iskee todellisuus - graaahh.. fat pantsitkin kiristävät!!
Viimeksi selvisin nippa nappa sillä, että vedin alle bodyn tai mikäliekorsettityyppisen. Sillä sain housut jotenkin kiinni. Mutta arvatkaapa miten mukavaa oli istua kahdeksan tuntia kokouksessa housujen melkein poksahtaessa auki. Ja nämä olivat siis fat pantsit! 

Eikö nämä asiat yhdessä saa meikäläistä ärtymään niin paljon, että alkaisin tehdä asialle jotain?

Annoskokojen autuus

Siinä se tillittää tiukasti ja vankkumattomasti vastaan: 79,7 kg. Äärimmäisen outoa, mutta lukema ei muutu vaikka vaakaa koputtaa, tönii, siirtää, kääntää, heiluttaa tai ravistelee.
Tuo sama luku on ollut tuossa jo viikkokausia. Ei sentään ole mennyt Kauhean Kasin puolelle, mutta ei se ole alaskaan päin mennyt (okei, tänä aamuna oli 79,1, mutta ei uskota sitä).

Olen tässä viime aikoina pähkäillyt, että mikä tässä voisi olla syynä.
Kyllä, oli miehen synttärit, johon piti leipoa suklaakakku. Ja syödä oma puolisko. Tietenkin. Ei kai kukaan ole syömättä itse tehtyä erityisen herkullista suklaakakkua?! Mainitsinko jo, että kyseessä oli SUKLAAkakku?
Ja yksi käynti Macissa.
Mutta siinäpä ne oli.

Sitten aloin miettiä jälleen annoksiani. Edelleen olen tunnollisesti syönyt 1990-luvulla harrastamani kuuden tacokuoren sijasta enää viisi, se ei ole muuttunut. Fajitaksia jos tehdään, entisen kolmen lätyn sijaan nykyisin kaksi.

Mutta ne hiilarit näköjään hiipii lautaselle ihan hirveellä voimalla ja määrällä. 
Jos teen vaikkapa pastaa/riisiä/nuudeleita/perunoita jotenkin (en ikinä syö perunaa keitettynä, vaan uunissa/paistettuna/lohkoina), olen viime kuukaudet lapannut niitä lautasella aivan massiivisia määriä!
Ja ei, mikään "ota isompi lautanen niin näyttää siltä, että syöt vähemmän" ei todellakaan toimi - meikälikkahan täyttää sen pellillisen täyteen ja vielä kukkuroilleen!

Jostain syystä olen alkanut taas mättää lautaselle ruokaa ihan kaksin käsin. Ja jos se on lautaselle otettu, sehän syödään myös. Tietenkin.

Eilen päätin sitten pysyä tiukkana. Tein sellaista riisipaistosta uunissa. Ihanaa helppoa kevyttä seesamiöljyistä höttöä. Otin lautasellisen, isohkon, myönnettäköön, mutta tällä kertaa vaikka kuinka teki mieli, en lähtenyt hakemaan toista annosta.
En ole siis harrastanut yleensä koskaan santsaamista (paitsi buffeteissa), ja olen yleensä syönyt vain sen yhden lautasellisen.
Nyt viime kuukausina olen näköjään kipittänyt aina hakemaan vielä toisen satsin, vaikka napa rutisee.
Eilen en sitä sitten tehnyt vaan muistutin itselleni tiukasti, että jos annan hetken mennä, aivot saa kiinni juonesta ja kertoo vatsan olevan jo täynnä.

Olen miettinyt pitäiskö taas aloittaa karppaus, jolloin noi hiillarit jäisi pois tai vähemmälle, mutta kun mies ei karppaa, pitäisi aina tehdä kaksi erilaista lajia. Joo joo, olenhan tehnyt sitä vuosikausia aiemmin, miksi sitä ei voisi tehdä nytkin?? Niin.. ehkä siksi, että olen samalla sitä mieltä, että ei noi hiilarit venettä kaada, vaan että se määrä, mitä niitä mätän.  Suu soukemmalle nuija!!

Matalalentoa

Jotenkin en vaan oon nyt jaksanu oikein mitään tuon painon suhteen tehdä. Paitsi tietysti syödä. Ulkomaan reissulla kerätyt pari kiloa roikkuu lahkeessa tiukasti, enkä jotenkin vaan viitsi vaivautua tekemään asialle jotain.

Ystävän sairaus on voiton puolella, joten siitäkään ei saa syytä syödä suruun. Tosin en ole koskaan syönyt suruun, silloin menee ruokahalu. Joten vaikka en mitään surua elämään haluakaan, ainakaan se aika ei lihota.
Töitäkin on tullut tehtyä, joten päivät menee reippaasti, mutta jotenkin tuo ruokapuoli on vähän tai vähän enemmän hakusessa.

Tai, siis jos rehellisiä ollaan, niin ei se nyt niin hakusessa ole, mutta selvästi tässä iässsä kroppa ei vaan anna mitään anteeksi.
Esim. leffakäynti ja sen jälkeinen raflaillallinen: naps, vyötärölle.
Kaverin luona käyminen ja syödään herkkuja: naps, vyötärölle.
Ja tarkennuksena: leffakäyntejä yksi kolmessa kuukaudessa, kaverin luona käyminen sama.

Tästä voisikin siis jälleen kiukutella!
Suurimmaksi osaksi syön oikein, mutta en saa anteeksi mitään ylimääräistä. On sen niin väärin!

Tänään raahauduin pitkästä aikaa juoksumatolle kävelemään. Tsekkasin siitä mun sykemittarilaskurihärpäkkeestä ja edellinen kerta matolla oli 1.2. Time flies when you're havi.. eating!
Oli jälleen raskasta, tietenkin, kun kunto ei ole edes rapakunto, vaan vielä sitäkin vähemmän. Mikä on vähemmän kuin rapakunto??

Mutta kun tuo ällö kaksoisleuka tuntuu taas kun on vaakatasossa. Se on mulla mittari. Kun se tuntuu, ollaan jo hyvin huonolla tiellä.
Saa nähdä kuinka vahva tuo kiukuttelufiilis on, eli kantaako sen verran, että jaksaisin jotenkin tsempata? Hmm..