Kilokiukuttelija

31.12.2017

Hiilineutraali vuosi

Ehkä Puolikselta voisi varastaa tällaisen vuosikatsauksen. Tosin en ihan keksi kauheasti mitään analysoitavaa.
Paskimman evö vuoden jälkeen tämä vuosi meni. Siis siinähän se.

Työpaikka vaihtui, positiivista. Tai siis oli edellinenkin ok, mutta pääasia, että sai työpaikan, ja tykkään siitä, joten win-win.

Talo pysyy pystyssä, hyvä asia. Teettää toki töitä, mutta se on se hinta, jonka maalla asuessa maksaa. Oma valinta.

Salikäynnit alkoi, ja jatkuu. Teetätin uuden ohjelman PT:llä ja jessus, mikä olikaan ekan tekokerran tulos :D Ei pystynyt kävelee portaita alas, istua pöntölle (kokeilkaapa joskus tehdä jalat alta vievä jalkatreeni ja sen jälkeen istua alas pöntölle...) tai mitään muutakaan pariin päivään. Nyt on jo parin kerran jälkeen helpottanut enkä ole ambulanssimateriaalia salilla käynnin jäljiltä.

Salilla käydään tietenkin siksi, että saisi syödä mitä haluaa (eikä se samalla tavalla menis heti michelineihin kuten ilman salikäyntiä), ja nyt joululomalla onkin saanut kaikkea ihanaa herkutella.
Aiemmassa postauksessa tuhisin, että tuloksia ei näy. No, pari kiloa oli ennen joulua lähtenyt. Eiköhän ne tällä herkuttelulla ole tulossa takaisin, tosin salilla kävin tapanina ja huomennakin uuden vuoden kunniaksi sitten taas. Ja siinä välissäkin toki kävin.
Ei musta kyllä edelleenkään salihirmua saa, mutta en  ehkä ole yhtä kärttyinen asiasta kuin aiemmin :)

Joku jossain vaiheessa äskettäin kysyi mikä tekee mut onnelliseksi ja edelleen joudun vastaamaan, että tällä hetkellä ei mikään. Iloiseksi tekee monikin asia, erityisesti tietysti noi koirat, ystävät, kaunis taivas, hauska leffa.. mutta onnellisuus lienee sitten tältä osin mennyttä.

On  vähän ollut kipuilua sen hyväksymisessä, että tässä tämä elämä nyt on. Tällä mennään. Pitää yrittää repiä irti niitä hyviä hetkiä ja nauttia niistä. Koska onhan niitäkin. Joskus.

En harrasta uudenvuodenlupauksia, joten voin huoletta sanoa etten lupaa yhtään mitään ensi vuodelle. En myöskään odota siltä mitään, niin eipähän pety. Jos terveenä pysyisi, se olis kova juttu!

Parempaa uutta vuotta (silti) kaikille!


17.11.2017

Suhdekatalysaattori

Alkoi (melkein) naurattaa tässä tänään, kun (jälleen kerran) yks kaveri hehkutti uutta orastavaa suhdetta.
Tajusin nimittäin, että jos olet sinkku(nainen, ei tehoa miehiin!) ja etsit suhdetta, tule mun lähelle!
Ihan sama oletko uusi tuttavuus, vanha tai ei olla nähty vuosiin.
Tule mun vaikutuspiiriin ja voin luvata, että viikon parin sisällä olet löytänyt Sen Oikean! Eikä maksa mitään!

Nyt on nimittäin "kaikki" sinkut, joiden kanssa olen ollut millään tavalla tekemisissä, löytäneet jonkun. Yhden patistin Tinderiin kun oltiin samassa työjutussa. No, sen päivän aikana hän löysi sieltä kivan tyypin, jonka kanssa on jo seurustelu reippaassa tahdissa.
Toisen Tinderissä tapaamaa tyyppiä kehuin hyvältä kuulostavaksi ja suhde edennyt ensitreffejä pidemmälle.

Voisin varmaan alkaa veloittaa jo tästä. Enhän siis väitä tekeväni jotain asian eteen, mutta näköjään pelkkä mun kanssa juttelu riittää.
Ja ei, tämä ei päde omalle kohdalle.

Salilla käynnit jatkuu edelleen. Pakkohan se on. En edelleenkään voi sanoa nauttivani siitä, mutta apinan raivolla veren maku suussa se vedetään läpi. Tuloksia ei kyllä näy.. En tosin just nyt ole mitannut uudelleen, mutta joskus viikko sitten mittasin eikä tainnu muualla kuin tuossa michelinissä olla sentin vähennys. Olishan se motivoivaa jos tuloksia alkais tulla..

21.10.2017

Ajatusloikkia

Eräänä iltana viesteilin toyboyn kanssa. Siis ihan asia-asiaa... Ei mitään sellaista. Ei tämän kanssa mitään suhdetta ole. Viesteillään hyvä jos kerran viikossa.  Eikä se itse asiassa ole nyt tässä asiassa oleellista :D

Oleellista oli, että vaihdellessamme ääniviestejä päädyttiin lyhyesti vaihtamaan työtilanneuutisia. Jossain viestissään mainitsi jotain jostain ikuisuusprojektista työssä (asia, jonka muistan jo keväältä) ja kommentoin sitä.
Mutta siis mikä oli oleellista, oli fiilis, jonka tuo joku lause herätti. Välähdyksenä iski mieleen se menetys, kun ei ole ketään, kenen kanssa puhua työtilanteesta tai päivän kuulumisista. Enää.

Mikä sinällään on sekä huvittavaa että absurdia: en nimittäin kummassakaan pitkässä suhteessani koskaan tuonut työasioita kotiin :D En siis pahemmin koskaan tuonut hyviä tai huonoja asioita kotiin ruodittavaksi miehen kanssa. Miehethän tarjovat vain ratkaisuja kun periaatteessa haluaisi vain päästää höyryjä ulos. Ja osaan itsekin ratkaista ongelmat.

Mutta siis vaikka en koskaan itse asiassa tarvinnut tai käyttänyt puolisoa minkäänlaisena kaikupohjana näissä asioissa, tai siis ehkä juuri siksi, olikin kumma tuo tunne, joka tuossa keskustelussa äkkiä pulpahti pintaan. Ehkä se oli vaan sellainen yleinen "ei ole ketään kenen kanssa jakaa (mitään)".

No se siitä.

Kuntosaliuutisia!!
Työjuttujen takia en ole ehtinyt vasta käydä kun kaksi kertaa ohjelman teon jälkeen  Ohjelma on lyhyt ja ytimekäs ja kestää noin tunnin tehdä se läpi. Toimii siis mulle.
Ekalla kerralla aloitin AIVAN liian lujaa ja sain verenmaun suuhun pelkässä lämmittelyssä :D Viimeksi aloitin hitusen rauhallisemmin eikä menny heti voimat.
Eihän tuo nyt mikään maailman paras ajanviettotapa ole, mutta ei tuohon nyt kuole. Otan sen sellaisena "hoidetaan alta pois".
Ekan viikon aikana lähti kilo, mutta se on taatusti vaan nestettä. Katotaan parin kuukauden päästä onko senttejä lähteny. Otin ennen ekaa kertaa vähän mittoja ylös. En nyt ala kovin orjallisesti mittoja seuraamaan, mutta ehkä sitä voi välillä tehdä vertailevaa tutkimusta.

Mutta äh, sellainen hyöty (haitta??) salikäynneistä on, että olen taas alkanut ajatella kaupassa ostoksia tehdessä miettiä tarkemmin, mitä suuhun panisin. Hemmetti. Eilenkin mietin, että mitähän kivaa ostaisi viikonlopuksi illalla leffan kanssa syötäväksi. Ei jädeä, ei kakkua (pysähdyin jopa kakkukaupassa kotimatkalla!!)... en ostanut. Ostin sit pussillisen chilipähkinöitä, mutta nekin jäi eilen illalla korkkaamatta... Ei tää NÄIN pidä mennä!!




8.10.2017

Mielenhärön seurauksia

Sain sitten hetkellisen mielenhärön tänään... En tiedä mistä se ajatus tuli. Sunnuntaiaamupäivän tuttuun tapaan lueskelin naistenlehtiäni sohvalla nautiskellen täydellisestä sohvaperunaisuudesta.
Jostain mieleeni pulpahti "POTKUNYRKKEILY??!" ja aloin googlettaa löytyykö jotain kursseja jostain. Onneksi ei löytynyt. Eihän musta ole a) ryhmässä liikkumaan enkä omaa 2) minkäänlaista kuntoa edes peruskurssille.
Elokuussa on kaikki ryhmät alkaneet, joten se idea onneksi tyssäsi siihen.

En tiedä sitten mistä seuraava idea tuli, mutta löysin itseni paikallisen salin sivuilta. Tutun tyttö on siellä töissä, joten laitoin hänelle samoin tein viestiä, että voisin tulla käymään - ennen kuin muutan mieleni.
Ja hän tietty tarttui asiaan ja huomenna sitten menen salille. Iik!

Olen siis käynyt salilla.. öö... joskus 1996 viimeksi. Silloin kävin sellaisella naisten salilla ja se toimi kyllä mulle. Nyt pitääkin oppia, että tuolla voi olla karjuja samaan aikaan.

Mulla ei ole edes salivaatteita! Pitää käydä jotain sellaisia ostamassa. Teknisiä paitoja löytyy perintönä, mutta housupuoli uupuu.

Silloin Joskus Kauan Sitten kun kävin salilla, tykkäsin siitä, mutta ei mulla ollut mitään ohjelmaa enkä edistynyt/kehittynyt siinä yhtään. Nyt jos on ohjelma, ehkä alkaa jotain tapahtua.

Tavoitteet salille? No siis tuo keskiruho voisi vähän pienentyä, mutta samalla myös tuo niska/hartiaseutu saa saada vähän huomiota. Olen monesti todella huonossa asennossa sohvalla naputtelemassa koneella, joten ei varmaan ole huono idea pitää huolta tuosta niska-alueesta.

Saa nähdä kuinka ämmän käy...

30.9.2017

Mun pitäisi rakastua!

Jessus, onko tässä mennyt näin kauan viimeisimmästä postauksesta?? Jotenkin luulin, että olen kirjoittanut syyskuussa jotain.. No, tänään on vielä syyskuu, joten tulee tällekin kuukaudelle postaus.

Niin, tuo otsikko.
Se tuli mieleen (kuinka ollakaan) kiloista! Kun kesäkilot jäi ja syyskilot tulee.. Eihän tää näin pitäny mennä!

Nyt kun työpaikka (ja työpaikkaruokailu) muuttui, ei keväinen syömistyyli toimi. Ei ole työpaikkaruokalaa, jossa annos olisi 2/3 salaattia. Ehei. Suurimmaksi osaksi teen töitä etänä, eli laitan kotona ruoan ja jos töissä, käyn kokeilemassa uusia kivoja asioita kuten food truckia.. Erinomaisen ihania ruokia, mutta.. kröhöm.. Ei ehkä niitä terveellisimpiä.

Niin siitä tuli mieleen, että pitäisi rakastua!! Silloin ei maistu ruoka, sitä vaan leijailee. jalat vankasti metrin maan pinnan yläpuolella eikä syö mitään! Hemmetti. Nyt ei puutu kuin Se Johon Rakastua. No biggie!

Tuli vähän sama mieleen ollessani äskettäin reissussa. Kentällä ollessa tuli hiukan haikea tunne, kun tajusin että ei ole ketään, kelle ostaa tuliaisia. No, ostin itselle.


12.8.2017

Onnellisuudesta

Vihdoin säät salli palaamisen "meidän" järvelle.
Kaksi vuotta sitten oltiin eräjormailemassa täällä. Tarkoitus oli vaeltaa muka vähän, mutta kun heti retken aluksi löytyi täydellinen leiripaikka, jäätiin sitten siihen.
Rakastuin paikkaan silloin ja olen sen jälkeen halunnut tulla uudelleen.

Viime kesän viimeiset sanat toisillemme oli kiukuttelua siitä, että ei lähdetäkään käymään täällä.
Yritys oli sitten kova, että pääsisin tänne yksin, mutta tänne tulemisen edellytyksenä on, että on kaksi hellepäivää peräkkäin.
Järvi on pieni ja matala ja lämpenee nopeasti, mutta kylmällä kesäkelillä ei haluta hengailla ja yöpyä luonnossa muutenkaan.

Viime kesänä ei siis ollut kahta hellepäivää peräkkäin, joten en päässyt, mutta nyt kun luvattiin hyvä perjantai ja osa hyvää lauantaita, niin pakkasin kamat ja hurautin tänne.

Leiripaikalle kävely ei ole pitkä, ei ehkä kilsaa autonjättöpaikalta, mutta kyllä siinä rinkkaa raahatessa sai olon aika kuumaksi.
Kun pääsin tähän omalle paikalle, heitin kamat alas ja uimaan.
Vesi oli juuri niin poikkeuksellisen kirkasta kuten ennen, ja lämmintä.
Siinä polskutellessa pohdin, että onko tämä tunne, mitä tunnen, onnellisuutta.
Mutta ei. Iloa se oli. Olin aamulla jo ennen tänne lähtöä tosi täpinöissäni kun vihdoin onnistuu, mutta sekin oli iloa.
Onnellisuus lienee vieläkin jossain kauempana.

Näkymä makuupussissa istuessa 

6.8.2017

Erään keskustelun anatomia

Treffipalstalla käyty ajatustenvaihto:

Mies: Moi, kaukana olemme toisistamme mutta profiilikertomuksesi oli sen verran naurunpyrähdyksiä ja ajatelmia herättävä että olisi mukava vaihtaa rivejä kanssasi:)

No voihan sitä rivejä vaihtaa. Ei ne siitä kulu

Mies: Mikä on mielestäsi paras sci-fi leffa tai laita kolme parasta? Mikä sinua kiehtoo ko. leffoissa?

Minä:  Scifileffoja on vaikeampi määritellä kuin sarjoja. Mutta toki SW 4-6, Blade Runner, Fifth Element.

Mies: Minun suosikit ovat Alien, Matrix ja Blade runner.

Minä:  Alieneista 3 ekaa joo. Matrix 1 joo mut sit meni niin ufoksi etei jaksanu oikein pysyy kärryillä juonesta (jota ei niissä kahdessa vikassa liiemmin ollu..)

Mies: Sinulla ei siis ole lapsia? Oletko kuitenkin lapsirakas?

Minä: en ole :D

Mies: Sinulle siis on hirvitys olla seurueessa jossa on kolme kersaa alle 10 vee?

Minä: jep, my personal hell

Mies: No miten se silleen, onko ystävilläsi lapsia?

Minä: onhan niillä. mutta miten se liittyy mun lapsista tykkäämiseen?

Mies: No ihan vain tuli mieleen että miten koet olosi ystävien seurassa kun heidän lapsensa elämöivät ympärillä? Siis mikäli todella koet lapset riiviöiksi ja elämää häiritseviksi.
Meidän ei kannata jatkaa keskustelua sillä minulle lapset ovat jumalan lahja ja ajavat musiikin ja sci-fin sekä kaiken muun ohitse. Ajatustenvaihdon jatkaminen olisi teennäistä sillä arvomaailmamme eroavat toisistaan liiaksi.
Kaikkea hyvää elämääsi toivotan ja onnea kumppanin etsintään.

Minä: Samoin

4.8.2017

Asioiden merkityksestä

Ei ole tullut kirjoiteltua hetkeen, koska a) ei ole pahemmin tapahtunut mitään (tai no, jotain pientä, kuten uusi työ) ja 2) isompi ongelma (?) on, että en oikein enää hiffaa tämän blogin tarkoitusta.

Juu, toki tämä on paikka, jossa kerron itsestäni ja olen aina oikeassa. nothing new there.
Mutta siis mikä on tämän blogin idea?

Kun toisaalta tuntuu järjettömältä keskustella kiloista - ei ne mihinkään sillä tavalla katoa. Voin toki päivitellä asiaa, mutta mitä järkeä? Jotenkin tässä kokonaisuudessa tuo(kin) asia on menettänyt merkitystään..

Leskeydestä? Mitä siitä? Mitä siitä voi sanoa mitään sellaista, että se ketään kiinnostaisi? Tai mitä se auttaisi? Tai muuttaisi? Surutyö on ollut ja pysyy tietynlaisena aina, mutta toisaalta elämä menee eteenpäin.

Sinkkuudesta? Whoopti-doo - meikäläisen sinkkuudesta ei saa mitään Sinkkuelämää aikaiseksi - eihän mun elämässä tapahdu mitään :D Ei treffiselostuksia eikä iik-mitäköhän-se-tykkää-musta -selostuksia.

Mistä sitten?
Arjesta? No ei todellakaan ketään kiinnosta: "menin töihin, tulin kotiin, katoin sarjoja, menin nukkumaan".

Sorry, ei tarkoitus kuulostaa synkältä :D Mutta oikeesti mietin, että onko tätä blogia järkeä enää ylläpitää.... no, olikohan tätä järkeä ylläpitää tähänkään asti....

10.7.2017

Ota siitä nyt sit selvää

Nyt on ehkä pakko hiukan ihmetellä, tai siis ehkä nillittää.
Miehistä.
Kiloista kun on turha ottaa ihmetyksen aihetta - niitä tulee ja menee.. tai siis ku meniskin :D
Eli varoituksen sana - hiukan epäreilua yleistämistä ja haukkumista seuraavaksi tiedossa.

Olen tässä viime aikoina alkanut miettiä, että onkohan oikeesti niitä normaaleja, tavallisia, "kunnon" miehiä ollenkaan olemassa? Tämän takana ei siis pelkästään omat kokemukset, vaan myös muiden naisten seikkailut ihmissuhteiden oudoissa maailmoissa.

Tiedä sitten onko se nykyaika, vai vaan nykymies, mutta jotenkin "kaikilla" tuntuu olevan joku ongelma. Joko ne on kiinni täysin vielä exässään, tai niitä "alkaa ahdistaa" tai ne pelaa jotain ihme pelejä tai ne kerää Tinderissä matcheja vaan siksi, että saisivat esitellä matchien määrää (laadusta viis tai viis kontakteista??).

Yhden asian, jonka olen tässä oppinut matkan varrella, pätee kyllä - ja uskokaa siskot mua. Tätä ne naistenlehtien vinkkijututkin väittää - ja se on totta: Jos mies ei kysele teiltä/teistä mitään, hän ei oikeasti ole kiinnostunut. Piste. Näin se vain on.
Tämä on huomattu ei vain kerran, vaan useamminkin. Oli se yksi, joka kirjoitteli kaikkea hauskaa ja yleistä, mutta ei kysynyt koskaan mitään. Oli se toinen, joka halusi, että häneltä kysellään koko ajan kaikkea (varoituskolmio huutomerkeillä!!). Ja oli se yksikin, joka paljon jutteli ja kertoi ihastuneensakin, vaikka ei mitään tiennyt mihin ihastua eikä mitään koskaan kysynyt.

Toinen opittu totuus on myös: Kirjoitettu (teksti) ei merkitse mitään. Eli miehille (juu juu, varmasti naisillekin, mutta nyt ei puhuta heistä) näyttää olevan ihan luonnollista "sanoa" ihan mitä vaan tekstien kautta, mutta ne eivät välttämättä tarkoita yhtään mitään. En tosin ole keksinyt miksi näin on, ehkä se on vain ajan tappamista heille, läpän heittoa, vähän pikkutuhmaakin tekemistä hiljaisena hetkenä.

"Ei minun aikanani vaan" tekisi mieli karjaista. Vaikka se ei toki ole totta, kyllähän aina on ollut samanlaisia kuvioita - pelureita, sitoutumiskammoisia, epäselviä menneisyyden lasteja, aikaansa kuluttavia jne.

Mutta se, mikä on mielestäni uutta aikaa, on ghostaus. Sen on ehkä mahdollistanut nämä kaikki mahdolliset kommunikaatiokanavat, joita siis jätetään sujuvasti käyttämättä :D

Joskus tekis mieli tehdä joku anonyymi yliopistotasoinen filosofis-eettis-moraalis-fysiologis-semioottinen tutkimus miehille tuosta ghostaamisesta. Saisivat kertoa, miksi päätyvät siihen. Tosin vähän epäilen, että eivät osaisi ehkä itsekään vastata. Tai eivät ehkä edes ghostaa omasta mielestään. Tai kuten yksi ghostannut sanoi (ennen ghostaamistaan): "Joo se on mun mielestä tosi tyhmää sellanen". Tai kuten toinen sankari totesi: "No mä en sitä tule ikinä tekemään".

Eihän näistä ghostaajista mitään sydänsurun aiheuttajia saa, ei ole tilanne koskaan mennyt niin pitkälle, mutta ihmetyksen ne jättää. Koska se oikeasti tapahtuu äkkiä, ilman mitään varoitusta tai merkkiä. Suunnilleen kesken hyvän läpän - täysi hiljaisuus.

Niin, ja ei ne asiat sitten aina mene sittenkään hyvin.

EDIT: Yksi ghostaus saikin yllättäen tänään vastauksen! Suomi on pieni maa ja joku kuuli joidenkin keskustelun sivusta ja siitä kävikin ilmi, että tämä ghostaaja olikin identtistä tarinaa eri naisille kertonut. Eli ghostauksen syy oli tietenkin se, että huijausta voi viedä vain tiettyyn asti ja sitten on lopetettava ja aloitettava alusta toisen kanssa.

3.7.2017

Entä jos kaikki meneekin hyvin?

Tällaiselle kyyniselle peruspessimistille tekee ehkä joskus ihan hyvää (ei muuten tee!!) yrittää ajatella vähän eri tavalla.

Takana on kiertue muutamalla mökillä ja tietenkin niiden tuomat kilot.. Onko se oikeesti pakko syödä kaikkea niin hemmetin paljon? (ON!).
No, nyt alkaa arki ja syömiset taas asettuu normaaleihin uomiin ja määriin.
Meinasi jäädä mässyvaihe päälle.. huomasin sen kun kävin kaupassa - olisi ollut tarjouksessa Viennettat 1€/kpl.. Ah se minttusuklaa olis voinu olla niin herkullinen... mut ei, kävelin reippaasti ohi. Eiköhän ne kesäjädet ala olla jo suureksi osaksi syöty.

Niin, ajellessa läpi Suomen ja parannellessa maailmaa ystävien kanssa pulpahti yhtenä päivänä äkkiä mieleen, että entäs jos jostain syystä asiat alkaiskin mennä putkeen meikäläisellä? Eli ei tapahtuisi mitään dramaattista, ikävää, sydänsuruja tai menetyksiä. Entäs jos hommat lutviutuisikin??

Ööö... ihan ihme kerettiläinen ajatus.

Okei, työ on nyt ratkennut ja meni siis hyvin. Terveys? Joo ei mietitä niitä kiloja, muuten jees. Ihmissuhteet? Mnjoo... katellaan.

Oli aika vallankumouksellinen ajatus se, että jos kaikki menisikin hyvin. Eihän ne koskaan mene!!
Tiedän, tiedän... monella menee. Mut on vaan sellanen varovainen ja varauksellinen olo. Koska ei kaikki voi mennä hyvin.. ei vaan voi!

25.6.2017

Jos et saa sitä mitä haluat

.. on paree sit haluta sitä minkä saa.

Tämä tuli mieleen jokin aika taaksepäin kun olla öllötin ja aloin makustella olotilaani. 
Se ei ollut onnellisuutta - siihen lienee vielä matkaa. Jos se koskaan tuleekaan. Toivottavasti. Ja kai oletettavasti ehkä joskus tulee. Sitähän kaikki aina toitottaa... että kyllä se tästä jne jne. 
Mut joo. Siis en sano, että olin onnellinen, Mutta en ollut onnetonkaan.

Tajusin, että kun en saa sitä mitä haluaisin, niin oikeesti pakko toteuttaa tuota sanontaa, että on ehkä sit pakko haluta sitä, mitä saa. 

Onhan mulla kuitenkin asiat sillee yleisesti ottaen hyvin. Katto pään päällä, ruokaa (liikaakin!!), työ, ystäviä, tukea, luonto, rauha..
Ei ehkä keskitytä siihen, mitä puuttuu, koska siihen ei voine vaikuttaa. 

Joten kun mulla on asiat paremmin kuin noin 89% maapallon asukeista, ehkä pitää vaan hyväksyä se, että asiat on suht kohdillaan ja olla tyytyväinen - ja siis haluta sitä mitä saa. Nää taitaa sittenkin olla aika lailla sellaisia #firstworldproblem -materiaalia. 

Yhä useammin olen nyt kokenut tällaisen semi-tyytyväisen olon. On ollut kivoja kokemuksia, kivoja tekemisiä, kivoja kohtaamisia. Sitä oloa on hassu.. tai siis hankala analysoida tarkemmin. Kun se ei oikein ole sitä eikä tätä. Mutta tartteeko sitä edes analysoida puhki.. tai edes pahemmin? No tarttee, koska mähän analysoin AINA kaiken :D
Analysointihan on parhautta!

Vuosipäivä lähestyy...

18.6.2017

Jos lakkaisi ajattelemasta

Omaan harvinaisen hyvän (no, tästä voi toki olla montaa mieltä..) kyvyn ajatella aivan liikaa.
Ajatuksia pyörii päässä tsiljoona, useimmiten kaikki hyödyttömiä.
Siksi oli yllättävää ja rauhallista frendin mökillä (sorry huvilalla! Kiitos korjauks.. pilkunn.. UU/MK) kun huomasin, että en ajatellut yhtään mitään. Harvinaista, ehkä jopa ekaa kertaa evö. Olin vain, olisin antanut ajatusten tulla ja mennä, mutta pään sisällä oli hiljaista (toki tyhjääkin, mutta sehän on normi :D). Muistan kun istuin saunassa iltaisin ja siinä olisi ollut hyvä ongelmoida (aina on hyvä ongelmoida!), niin pää olikin tyhjä. Hyvällä tavalla. Sellaisella rentoutuneella tavalla.

Olen nimittäin myös maailmankaikkeuden paras kehittämään ongelmia. Oikeesti, jos siitä jaettaisiin palkinto, olisin varmaan viimeiset 15 v putsannut palkintopöydän ja pyyhkinyt vastustajilla lattiaa mennen, tullen ja palatessa.

Tämä kun menee sillä lailla, että saan mistä tahansa asiasta ongelman. Ja tämä kytkeytyy nimenomaan tähän ajatteluun. Ajattelen lähes aina kaiken etukäteen alusta (kuviteltuun) loppuun, joten voin myös luovuttaa, lopettaa, olla tekemättä tai kiukutella lopputuloksesta ennen kuin mitään on tapahtunut. Hankala kuvailla, joten otan esimerkiksi Twilight - sarjan (joo tiedän!!!) viimeisen kirjan /leffan avuksi. (Joo paskaa koko sarja, sama kuin Fifty shades, mutta jos kirjat on joskus jostain syystä kahlannut läpi, leffakin pitää katsoa sen kerran..).
Mutta niin.
Siinä lopussahan se joku niistä vampyyreista tekee niille sen mindfuckin, eli näyttää sen taistelun, miten se menee ja päättyy (kyllähän te tiedätte, ootte kuitenkin kattonu!!).
Vaikka en siis ikävä kyllä omaa teletappikykyjä, olen mestari tekemään samaa omalla kohdalla: otan asian ja viännän ja kiännän sen kaikkiin mahdollisiin kulmiin ja keksin kaikki mahdolliset syyt saada asia torppaantumaan tai selväksi, että ei kuule onnistu. Hei, pessimisti ei pety!

Kaveri ei yhtään kässää meikäläisen järjenjuoksua:
Minä. "No mut entäs kun XYZ???"
Kaveri: "Eihän se vielä ole XYZ. Eikä välttämättä ole koskaan XYZ. Eikö kannata reagoida asiaan vasta JOS ja KUN se on XYZ?"
Minä: "???????!!!!"

Niin.
Kun olen jo omassa päässä saanut sen XYZ tapahtumaan, minähän olen oikeassa ja on erittäin tärkeää pohtia ja käyttää energiaa siihen, että mitäs nyt. Jep jep.

Mietinkin tässä, että pitäiskö oikeasti lopettaa ajattelu? Lopettaa ennakointi, suunnittelu (koska se on täysin turhaa, enhän minä voi pakottaa mitään menemään oman mielen mukaan), pohtiminen, ongelmointi ja skenaarioiden luominen? Mennä vaan, ja katsoa, mitä tapahtuu. Tai tapahtuuko. Olla, hyväksyä.. (hei eipä nyt innostuta liikaa sentään...)

Koska eihän XYZ välttämättä tapahdu, tai jos tapahtuu, niin minkä minä sille voin? Olisiko rennompaa olla miettimättä liikaa ja ottaa mahdollisesti näppylää vasta jos ja kun XYZ tapahtuu (trust me, it will happen)?

Tein tänä aamuna ihan tarkoituksella tietoisesti töitä tämän kanssa:
"Mitä järkeä koko asiassa, koska eihän se ikinä pysty toim.."
"Älä ajattele"
"mutta kun siis tiedänhän mä ettei se kuit.."
"ÄLÄ ajattele"
"niin mutku miksi edes aloit..
" LAKKAA NYT VTTU AJATTELEMASTA!! "

Fine.

10.6.2017

Ystävyyden huonot puolet

Tosiystävyydessähän ei ole huonoja puolia oikeasti. Kaveruudssa hyvinkin voi olla, ehkä jopa ystävyydessä, mutta tosiystävyydessä ei. Koska sen parhaan ystävän kanssa siirrellään vaikka ruumiita.

MUTTA - tosiystävän kanssa on kyllä sitten ongelmia sellaisen (naisten?) hmm... laajentavan ongelman kanssa: eli syömisen :D

Ollaan vietetty bestiksen mökillä pitkää viikonloppua ja eilen hän jo huokaili jääkaappiin katsoessaan: "Meillä on kesäisin aina paljon porukkaa täällä ja miten meillä mahtuu silloin jääkaappiin mitään kun me ollaan nyt täällä kahdestaan ja jääkaappi IHAN täynnä??"
Ööö....
Vaikuttaa siltä, että me ruokimme (kirjaimellisesti!) toistemme heikkouksia kun ollaan yhdessä liikkeellä ja ruokaostoksilla tällaista rentoutumisviikonloppua varten.
"Kai me aamiaiseksi smoothie tehdään? Ja patonkia? Ja bacon & eggs?? Ja ruoaksi grillataan kaikkea hyvää!"
"Jotain hyvää jälkkäriä? Mitä? Suklaata! Karkkia!"
Huokaus.

Tällaisen viikonlopun tulos on taatusti pari ylimääräistä kiloa.
Toki voi puolustautua sillä, että näitä tällaisia vastaavia viikoloppuja on vuodessa korkeintaan yleensä kaksi, ehkä vain yksi. Eli sinällään ei suuri rikos mässyttää kaksin käsin kaikkea mihin sohvalta ulottuu.. mutta onko se järkevää sitten syödä itsensä ähkyyn?
Mutta kun se on niin ihanaa!
Saunan ja järven lisäksi.
Ja voihan ne tulleet kilot yrittää pudottaa sitten kun palaa arkeen.
Painotus sanalla yrittää :D

PS. Keksin sattumalta sen uuden nukahtamismielikuvatsydeemin! Siihen liittyy tuhat vuotta sitten ollut yö Viking Linella matkalla Ruotsiin, syvälliset pitkät keskustelut ja haikeutta. Mutta se toimii!

3.6.2017

Muistettu tulevaisuus

En kyllä oikeesti tarkoita olla näin synkkä, mutta kun tulee asioita mieleen niin pakkohan ne on paper.. tai siis näpytellä jonnekin :D

Törmäsin yhdessä TV-sarjassa Kierkegardin lainaukseen, joka kolahti kuin metrinen halko:
The most painful state of being is remembering the future, particularly the one you'll never have.”

Jostain syystä tuo oli mielessä viime yönä. Nukun siis ihan hyvin, en valvonut mistään erityisestä syystä, mutta välillähän sitä käy hereillä.
Ennen käytin nukahtamiseen sellaista mielikuvaleikkiä, tai suunnittelua.. vaikee selittää. Mutta siis otin jonkun asian ja aloin kehitellä sitä eteenpäin. Esim. millaisella paikalla asuisi tulevaisuudessa tai jos olisin autiolla saarella, miten pärjäsin. Siis ei mitään erityistä.

Mutta nyt se ei enää onnistu. Ei oikein tule mitään sopivaa ajatuskulkua, jota voisi lähteä kehittämään. Tosin siis kehittäminen ei kestä kauaa kun sitten jo nukahtaa...

Tajusin viime yönä sen, että en halua lähteä mitään erityisempää skenaariota pohtimaan, koska - ja tämä on se mielenkiintoinen pointti: jos keksin jonkun ajatuskuvion - se ei taatusti toteudu. Eli ikään kuin haaveilemalla asiasta X, takaan, että se nimenomaan ei pääty toivomallani tavalla. Ja tämä siis on toteutunut aina.
Ei siis kannata alkaa kuvitella millainen työpaikka Y olisi tai millainen ihminen Z voisi olla. Koska heti kun olen asiaa yhtään miettinyt; crash-boom-bang ja se on siinä. Ja tämä siis ei ole tapahtunut vain kerran tai kahdesti.

Enää en siis voi pohtia mitään toiveikasta. Tulevaisuutta, jota ei taatusti tule, on vielä turhempi pohtia, siinä vaan satuttaa itsensä. Enkä harrasta sellaista.

31.5.2017

Ei vaan jaksa välittää

Nyt on ollut jo jonkin aikaa vähän sellainen tyhjän päällä olo -fiilis.
Tyhjän päällä siksi, että nyt on kaikki auki elämässä. Työkuviot siis. Mieskuvioista ihan turha edes mainita, niitä ei ole :D
Mielenkiintoista.. kun sanon "kaikki" auki, auki on vain työ. Mutta eikös se ole aika lailla kaikki? Koska se liittyy rahaan ja pärjäämiseen yleensä?

Sattuneesta syystä elämähän meni kokonaan uusiksi kohta vuosi sitten (siitä on oikeasti kohta vuosi??). Siihen saumaan osui onneksi sitten työkuvio, joka pelasti pään ja lompakon. Mutta se loppui nyt.

Olihan työkuvioissa kaikkea säätöä Sitä ennenkin, mutta ne liittyi niihin Suuriin Suunnitelmiin ja haaveisiin, unelmiin, joiden piti toteutua kunhan vaan..... No, eivät ehtineet toteutua ennen Sitä. Muttta suurimman osan aikuiselämästä olen ollut töissä, ja nyt en ole.

Mystistä, outoa, ihmeellistä ja ehkä huolestuttavaakin on asiassa se, että en ole huolissani. Siihen ei siis ole perustetta - olla olematta huolissaan. Mitään ei siis ole kiikarissa, horisontissa eikä kämmenellä. Mutta en ole hysteerinen enkä huolissani. Pitäisi kyllä olla. Raha kun on sillee tarpeellinen asia elämässä...
Entinen minä kiipeilisi seiniä pitkin, kyyristelisi nurkassa vollottaen kiukuissaan tai repisi tyynyjä palasiksi.
Mutta ei. En vaan jotenkin välitä.
En tiedä olenko "in denial", sokea, tyhmä, strutsi, optimisti (hah, niin ei mua!) vai mikä lienee.

Hetken leikin ajatuksella, että entäs jos olisin masentunut? Mutta nääh, se ei oo mua lainkaan... eli en siihen usko.

Tosin olen välinpitämätön myös syömisten suhteen. Ei, edelleenkään en syö suruun, kun en sitä ole ennenkään harrastanut, mutta en myöskään juokse vaa'alla joka päivä.
Ihan sama mikä paino on, ei kiinnosta. Parin kilon heittoa taitaa tapahtua ees taas, ketä kiinnostaa.

Mutta yksi hiukan traumaattinen jäätelötilanne oli!
Ostin muutama viikko sitten pakkaseen Mövenpickin Swiss Chocolatea ja sitä ihanaa Fazerin Salmiakkijädeä.
Se trauma oli se, että tuo salmiakkijäde ei oikein maistunut miltään. Siis maku oli jotenkin... lääps. Sellainen kuin kuulisit etäältä musaa, mutta et ihan pysty hahmottaa, mikä biisi. Sama juttu tuon kanssa. Tai kun jos syö jotain nuhassa - melkein maistaa, mutta ei.
En siis tuhlaa kaloreita enää tuohon(kaan) jädeen, koska jos ei maistu, ei maistu!
Mövenpick ei tokikaan koskaan petä!

12.5.2017

Paskan määrä elämässä on vakio

.. ei muuten ole.

Tuon lauseen kaveri sanoi tuossa taannoin kun pohdin ennen sydämen särkymisepisodia, että voisiko tässä muka olla oikeasti jotain, voisiko käydä niin hyvä mäihä, että oikeasti olisi joku kiinnostava ihminen elämässä. Siihen kaveri vakuuttavasti totesi, että "Paskan määrä elämässä on vakio ja sä olet jo oman määräsi saanut, joten nyt on sun vuoro saada hyviä asioita".
Ei muuten ole vakio, eikä ollut mun vuoro saada hyviä asioita.

Tänään vituttaa vain kaikki.
Syy siihen ei (kerrankin!) ole miehet, vaan tällä kertaa on menetetty työpaikka. Siis juuri mulle tehty, nappina otsaan sopiva, melkeen unelmapaikka.

Mutta kas - tiesin, että en saa sitä.
Mähän en ole mikään yksisarvishoitoenekelienergiameedio-tyyppi, mutta harmikseni mun intuitio kesken haastattelun nosti päätään. Meillä oli siis erinomainen haastattelusessio henkilön kanssa, yli kaksi tuntia juttu lensi. Kesken ei mitään erityistä kohtaa, hänen puhuessaan, mulle laskeutui sellainen surumielinen fiilis ja ajatus "ne ei tule päätymään muhun". Ei muuta.
Jäi siis sen tapaamisen jälkeen ristiriitainen fiilis, kun kemiat ja jutut meni niin yksiin haastattelijan kanssa, mutta sitten tuo nakertava fiilis myös kulki mukana.

No tänään haastattelija soitti ja sanoi, että taho ei sitten päätynyt muhun. Sanoi myös, että olipa ilo tavata ja oli kemiat ja jutut todellakin natsanneet hyvin. Eli siinä(kin) mun tuntemukset oli oikeassa. Laiha lohdutus toki, kun se paikan saamattomuustunnekin piti paikkansa.

Jotenkin tuli taas mieleen tuo aiempi "kukaan ei ole luvannut mitään" -toteamus. Eihän missään ole luvattu, että kun riittävästi paskaa elämässä on, se loppuu... Ei ole olemassa vaakakuppia, joka automaattisesti tasoittuisi, kun vastoinkäymisiä on ollut X määrä.

Turhaanhan mä kitisen, ihmisillä on vielä paskempia kohtaloita, sairauksia, menetyksiä, kaikenlaista raskasta taakkaa. Mutta joskus on ihanaa rypeä oikein kunnolla itsesäälissä ja kiukutella juuri mun elämän epäreiluutta!



1.5.2017

Ei se niin vaan mene

"Sun pitää vaan liikkua enemmän ihmisten ilmoilla". "Kyllä niihin ihmisiin (lue: miehiin) törmää monessa eri paikassa". "Ei ne kotoa tule hakemaan" (Tänx UU/MK).

Kaikkein mahdottomin vastaus on antaa kysymykseen "mistä niitä (hyviä) miehiä löytyy?". Tätä taitaa pohtia moni nainen eri puolilla maailmaa - tai on pohtimatta. Vastauksen kun tuohon tietäsikin, niin olisi kyllä triljardööri.

Mietin tuossa äskettäin, että ei niitä muuten niin vaan näe tai siis nihin törmää niin vaan. Otetaanpa vaikka matkustaminen. Vain leffoissa (jos niissäkään) viereen lennolla istuu joku ihana (vapaa!) tyyppi, jonka kanssa keskustellen kolmen tunnin lento kestää 15 minuuttia, ja josta voi kehkeytyä jotain vähän kestävämpää.

Laskin, miten monta lentoa (siis yksisuuntaista) olen työkuvioissa vuosikausien aikaa tehnyt. Eli se, että olen istahtanut alas, lentänyt paikasta A paikkaan B ja joku todennäköisesti istunut vieressä. Hyvin konservatiivisesti arvioiden lentoja voisi olla 100 kpl. Todennäköisesti enemmänkin.
Ja arvatkaapa kuinka monella noista lennoista on tapahtunut mitään mihinkään mukavaan (mieheen) liittyvää?
Juu, voititte sen arvauksen. Big fat zero.

Kerran lento meni kyllä mukavasti Osmo Kontulan kanssa keskustellen suomalaisten seksuaalisuudesta muutama tunti, ja kerran juttelin hetken yhden jenkkimiehen kanssa hänen IPhonensa kumikuoresta. Olen istunut poliitikon vieressä (kohteliaat tervehdykset molemmilta istuttaessa alas) ja kerran käytiin pitkä ja syvällinen keskustelu skottinaisen kanssa The Journey-filosofiasta.

Siinäpä ne sitten onkin olleet.
Ikinä, koskaan, milloinkaan, ei ole viereen istahtanut mukavan oloinen mies, joka olisi alkanut edes kohteliaasti ottamaan kontaktia. Ole siinä sitten "avoin uusille tilanteille" tai "reippaasti vaan ottamaan kontaktia!". Haistakaa paska - viereen tulee useimmiten kireä nainen, nukkuva teinix, kiehnäävä pariskunta tai kärttynen bisnesmies. Ei kauheasti kiinnosta nämä kohderyhmänä.

Olisi itse asiassa mielenkiintoista tietää, onko oikeasti jonkun ihmissuhde alkanut lennolla vierekkäin istuttaessa... siis muutoin kuin kirjoissa ja leffoissa.

(EDIT. Ja NÄKÖJÄÄN elävässä elämässä hemmetti! Hesari 7.5.2017:
"Buigues, jonka äiti on suomalainen, oli hänkin palaamassa kotiin. Insinöörinä hän alkoi heti laskea todennäköisyyttä sille, että hänen näkemänsä kaunis blondi osuisi samaan koneeseen. Lähtöportilla hän pääsi laskemaan uudestaan: mikä olisi todennäköisyys sille, että hän istuisi minun viereeni?

Niin siinä kävi, Kukkasniemi istui viereen. Buigues alkoi miettiä seuraavaa siirtoa. ”Lopulta pyysin häntä antamaan laukkuni ylhäältä. Otin sieltä salmiakkipurukumia ja tarjosin. Siitä aloimme jutella.” Puolen vuoden päästä he olivat naimisissa."

28.4.2017

Ei kukaan luvannut koskaan mitään

Elämän eri pettymysten kohdalla on tullut tässä viime vuosina jo useasti itkupotkuraivarin jälkeen kylmä ja synkkä oivallus kirkkaana mieleen: "mihinkään universumin Suureen Suunnitelmaan ei ole kirjattu lupausta YHTÄÄN MISTÄÄN".

Eli kun en saanut sitä työpaikkaa? Ei sitä oltu missään koskaan luvattu minulle!
Kun ihmissuhde ei menekään toivotusti? Näytä mulle mihin on kirjattu, että se olisi mulle tarkoitettu ihminen?!
Kun Suuri Suunnitelma meni sattuneesta syystä persiilleen? Missään ei oltu sanottu, että vain siksi, että itse suunnittelimme ja päätimme asioiden menevän tietyllä tavalla, ne myös niin menisivät!

Eihän se vitutuksen määrää mitenkään vähennä, eikä syvää pettymyksen tunnetta, mutta yritän muistuttaa itselleni (aikuinen kun tässä pitäisi olla ja kypsä ja pystyä käsittelemään asioita fiksusti ja eri puolia tarkastellen), että oikeasti ei kukaan ole koskaan luvannut, että saisin mitä haluan. Tai että asiat menisi helposti. Tai että ne edes menisivät jotenkin!
Ei ole mitään tahoa, mitä syyttää, ei ketään, ketä haastaa amerikkalaisittain oikeuteen, ei ketään, kenen nokkaa motata verille tai kenen harteille vyöryttää kaikki vastuu. Ja sekös pännii!

Olisihan se hienoa, jos olisi jokin takuu siitä, että asiat jotenkin nytkähtää aina kuitenkin tasapainoon.
Äskettäin kaverin kanssa pohtiessa ihmissuhteita (ennen sydämen särkymistä) kysyin, että miten niin tässä voisi muka olla jotain parempaa, pysyvämpää? Kaverin vastaus oli, että paskan määrä on vakio, ja olen jo oman osani saanut elämässä.
No ei muuten ole vakio! MUTTA - eipä unohdeta: Ei ole missään sanottu, että näin on, tai että näin olisi juuri meikäläisen kohdalla.
Epäreilua? Elämä on.

Tähän osuu yhden lempisarjani lempihahmon toteamus:


26.4.2017

Johan lakritsin lykkäsi!

Pakko päätyä siihen lopputulokseen, että tämän kesän jäätelövalikoima on henkilökohtaisesti suunnattu Suuri Salaliitto meikäläistä kohtaan!

Siis oikeesti - jäätelölaari on täynnä niin puikko-, tuutti- kuin purkkijäätelöitä, jotka on kaikki lakritsia!

En ole ajatellut ostaa jäätelöä.. siis korjaus, olin päättänyt, että en osta jäätelöä (koska kuten me kaikki tiedämme - sanotaan se yhdessä: JOS SE ON KOTIIN OSTETTU, SE SYÖDÄÄN!) ja tietenkin tämä päätös siksi, että jos söisin kaiken, mitä haluan, olisi taas tuhat kiloa tuossa vyötäröllä, ja se ei taas käy.

Tosin ei mun jäden kulutus nyt huikean hirveää ole. Ostin viikkoja sitten kolme niitä uusia Pätkis-puikkoja ja viimeinen meni vasta eilen.

Päätin tänäään katsoa mitä lähikaupan laarissa onkaan ja OMG - silmille hyppäsi nämä kaikki ihanat uudet tuottet!
Unohda SUKLAA-DAJM - nyt on LAKRITSI saapunut!

Ja sitten se mun irtojädetaivasherkku - Fazerin salmiakki... siis ihan oikeesti - eihän tuota SAA meikäläisen ulottuville tuoda??!! Mitä ne oikein kuvittelee tekevänsä??

Nyt sitä on sitten pakkasessa. Tietenkin. Mitä luulitte tapahtuvan kun tuo tuote on meikäläisen silmien edessä?? Että jättäisin ostamatta?? Never ever gonna happen!

On tää silti sillee epäreilua. Miksi ne tekee kaikkea ihanaa? Miksei ne voi tehdä lisää niitä yökköjä vaniljajäde-marjoilla -juttuja - ei olis pienintäkään vaaraa siitä, että sortuisin sellaisia ostamaan ja syömään....

23.4.2017

Ei pelkoja

Äskettäin syvällisiä jutellessa juttukumppani kysyi mitä pelkään.
Vastaus tuli helposti, kuin siltä kuuluisalta apteekin hyllyltä konsanaan: "en mitään". Eikä sitä tarvinnut edes miettiä.
Kun on menettänyt ns. kaiken, ei mikään enää pelota. Ei ole mitään menetettävää enää. Eikä siten pelättävää.
Koska tietää, että pelosta ei ole mitään hyötyä, mitä tahansa voi tapahtua, milloin tahansa ja kenelle tahansa, niin se ei enää edes pelota.

Törmäsin äskettäin videoon, jossa näyttelijä Will Smith puhuu pelosta ja sen turhuudesta. Ei sitä taida tajuta, miten turhaa pelko on, ennen kuin sitä ei enää koe.
En myöskään usko, että peloista voi päästä eroon noin vain, järjellä. Kun miettii vaikkapa vanhempia, jotka pelkäävät lastensa puolesta 24/7/365 - biologiahan sen sanelee.
Mutta niin se vain kummasti menee, että jos pelko toteutuu, ei jäljelle oikeasti enää jää mitään pelättävää.
Tämä on siis toki vain meikäläisen oma mielipide, voihan olla, että moni vastaavassa tilanteessa pelkää edelleen vaikka ja mitä.

Itsellä on vaan sellainen olo, että pelko on täysin turha tunne. Koska olemme joka tapauksessa voimattomia isompien asioiden edessä. Asioita sattuu ja tapahtuu, eikä meillä ole mitään mahdollisuutta tehdä yhtään mitään.
Ei se välttämättä mitenkään tee elämästä sen helpompaa, mutta ainakin on yksi asia vähemmän, joka on mielen päällä - kun onhan siellä jo niin paljon muuta ennestään!


20.4.2017

Kuka keksi rakkauden?

Iltana eräänä kävin kanavalla, jossa oli Kaija Koon joku konsertti, ja juuri tuolla hetkellä tuli "Kuka keksi rakkaruden?" -biisi. Seuraavana päivänä huomasin biisin pyörivän päässä ja äkkiä iski ihan oikea oivalluskysymys: KUKA hemmetti keksi rakkauden??

Kun siis mietitään ihmissuhteita historiallisesti. Milloin rakkaus tuli kuviohin? Tai rakastuminen? Kuka sen hiffasi ja määritteli itse asiassa?

Luola-aikana ei taatusti puhuttu rakkaudesta (oletan?), mutta kai sitä tunnettiin, tunnetta. Vai tunnettiinko?
Jos ainoa, tai siis määräävin tekijä, elämässä (siinä maksimissaan nelikymppiseksi kestävässä elämässä) tuolloin oli selviytyminen, eli ruoka ja suoja (ja lisääntyminen), ei siihen kai rakkautta mahdu? Seksiä juu, ja halua varmasti, tai mistä sen tietää (naisilta ei välttämättä kyselty haluja lisääntymispuuhiin), mutta rakkautta?
Missä vaiheessa ihmiskunnan historiaa rakkaus mahtui mukaan kuvioihin? Kun asetuttiin aloilleen kaupunkeihin? Ei välttämättä, koska vieläkin on heimoja (joskin vähäisiä määriä), jotka elävät luonnossa eläen melkein 100% vanhojen tapojen mukaan - eli ei osana nyky-yhteiskuntaa. Ja niissä on rakkaus ymmärtääkseni käsitteenä olemassa.

Joten käsitteen olemassaolo ei liity asumismuotoon tai siihen, että metsästäjä-keräilijät ryhtyivät maata viljelemään.
Mutta missä vaiheessa sitten?
Ja kuka sen tajusi määritellä?
Rakastumisen tunteen? Rakkauden?

Avioliittojen tms. kanssahan noilla tunteilla ei ole ollut mitään tekemistä ennen kuin modernilla ajalla. Liitothan oli sukuja varten, omaisuuden kartuttamista tai säilyttämistä.
Mutta onhan ne tunteet olleet.
Mutta missä vaiheessa ne livahti mukaan ihmismieleen?

Rakkausrunoja on olemassa tuhansien vuosien takaa, kaikista eri kulttuureista. Eli oliko rakkautta olemassa aina? Rakastuivatko neandertalilaiset? Kyllä, jos hautoihin on uskominen. Mutta missä vaiheessa se tuli mukaan? Kun aivot olivat kehittyneet Australopitecuksesta vähän enemmän? Vai jo silloin?

Argh!!! Kuka sen rakkauden keksi?????????????????

17.4.2017

Kaksi kiloa kahdessa päivässä!

..pois. Onneksi niin päin.

Tosin tapa, jolla ne lähtee, ei ehkä ole se mukavin. Norovirus. Jei!
Eipä ole vasta kai kun toinen kerta kun tämä iskee.
Korkean kuumeen se nosti, 39 asteeseen. Siis meikäläiselle, joka on tööt 37,1 asteessa (fine, korjaus, 36,9 kohdalla), 39 astetta on totaalinen seisahdus. Huvittavaa (?) on että kun kuume heiluu 38 molemmin puolin, on ihan vetämätön olo, mutta kun se kipuaa yli 39, on ihan terävä ja selkeä olo. Juuri silloin kannattaa alkaa tehdä kaikkea järkevää... not.

Mutta joo, nyt tauti onneksi takana ja kaksi kiloa meni mukana. Ehkä ne ei tule takaisin jos ja kun ei olisi mitään menoja/pakollisia syömisiä tms. Reissua tosin pukkaa vapun jälkeen ja hei, hotelliaamiaiset - arvannette miten käy... Ja satuin vielä (ihan sattumalta, I swear!) buukkaamaan itteni lempparihotelliini, jossa on e r i n o m a i n e n aamiainen...
Mut hei, oikeesti, jos tarjolla on sadan lajin aamiainen, pakkohan se on syödä, eikö niin??

Se niistä kiloista, eiköhän ne tule takaisin kohta.

On tässä sattuneesta syystä viime aikoina tullut perusteltua (tai siis on kyselty perusteluja) muutamille tahoille sitä, olenko (tuoreehkona) leskenä valmis jo uuteen suhteeseen (hi UU a.k.a MK!).
Onneksi en kuulu ihmisiin, jotka hirveesti kokee tarvetta perustella tekemisiään tai tekemättä jättämisiään. Muistan kun piti muka joskus sanoa miksi en halua/halunnut lapsia. Siihen vastaan nykyisin "miksi haluat/halusit lapsia?". Perustelkoot siinä keskenään.

Anyhoo. Leskeydestä. Facebookissa on ihana tukiryhmä, jossa ollaan sen totuuden äärellä, että jokainen tekee omat päätöksensä suhdeasioissakin, sillä aikataululla mikä itselle sopii.
Yllättävän moni kuitenkin pohtii muiden näkemyksiä ja mielipiteitä asioista. Itse kun tiedän, missä menen, niin se riittää.
Onneksi kaikki ystävät ovat samalla linjalla ja korkeintaan hurraavat vieressä jos jotain kuvioita olisi ilmassa. Vaikea kuvitella jos törmäisi johonkuhun, joka alkaisi tuomita... saattaisin ehkä sanoa pahasti. Tai hyvästi.

12.4.2017

Särkyneitä sydämiä

Sydän voi näköjään särkyä monella eri tavalla. Menetys voi olla pysyvää, kuten itsellä kesällä, tai.. Mikäköhän olisi hyvä sana.. Lyhytaikaisemman tunteen menetys.
Sattuu silti.
Miettii, että kuvittelinko kaiken, tulkitsinko liikaa, luinko lauseisiin jotain, mitä ei ollutkaan.
Tunteet oli aitoja, minulla. Mutta ei toisella. Eikä niitä voi pakottaa.
Päätin uskaltaa hypätä täysillä ja juoksin sitten satasella päin lapiota.
En syytä häntä, ei ketään voi pakottaa tuntemaan samoin. En syytä itseäni, eikä hävetä, että lähdin täysillä mukaan.
Tiedä sitten olenko liian intensiivinen, mutta jos jokin tuntuu hyvältä, pitääkö jarruttaa? Jos jotain opin kesän jälkeen, niin sen, että elämä on lyhyt. Ja jos jotain haluaa, sitä täytyy sitten lähteä ottamaan.
Näköjään sitten voi jäädä pää vetävän käteen.
Vituttaa.

26.1.2017

Mansplaining

Hiukan jatkoa ja sivuraidetta edellisen postauksen lopussa olleeseen asiaan: eli miehiin, jotka Kertoo Naiselle Miten Asiat On.

Harvemmin töissä onneksi tähän törmää, joskin sain kollegalle heittää yhden "thanks for mansplaining this!" -kommentin hänen ystävällisesti väännettyä rautalangasta itsestäänselvää asiaa, jota en voinut käsittää, koska hän oli unohtanut sisällyttää asian ytimen kyseiseen käsillä olleeseen tekstiin..

Anyhoo, näin vapaana/sinkkuna/leskenä/mikälie törmään tuohon usein nimenomaan liikunnan/urheilun/salikäynti-teemojen yhteydessä.

Ei ole yksi eikä kaksi miestä, joiden mielestä minun tarvitsee vain valita joku laji, ja tykätä siitä ja ah ja oooh, saan adrenaliiniryöpyn ja rakastun lajiin ja alan harrastaa sitä hamaan loppuun asti. Jep jep.
Mutta kun ne pahvit ei tajua, että olen laiska paska! :D

Saan ah-niin-ihanan alentuvaa kertomusta siitä, miten liikunta on hyväksi ihmiselle (really???) ja on hyvä pitää kehostaan huolta (no enpä v**u tuotakaan tiennyt!!).
Siis OIKEESTI - luuleeko ne, että olen istunut sohvaperunana sata vuotta ja vaan odottanut hetkeä, jolloin joku valaisisi minua asiasta, josta minulla ei tietenkään ole mitään tietoa, ja lamppu syttyy pään päällä ja ryntään ostaa uudet treenikamat ja lähden radalle??

Toki pitää olla ehkä ymmärtäväinen ja olettaa, että ennemmin ehkä kyse on siitä, että koska he itse ovat liikunnallisia, heidän on mahdoton käsittää, että on olemassa minun kaltaiseni täysin liikkumaton laiskiainen, ja jankkaaminen on ehkä enemmän heille itselleen asian selventämistä ja sen käsittämistä, että oikeasti näin liikkumattomiakin ihmisiä on...

9.1.2017

Kiloton joulu

Ensimmäistä kertaa elämässä ikinä taisi mennä joulu nyt niin, että ei tullut niitä pakollista kahta kiloa!?!
Eikä nyt kyllä voi mitenkään sanoa, että se johtuisi siitä, että en olisi syönyt ja herkutellut. Oli kaikkea hyvää ja mukavasti nautiskelin, mutta - en tiedä sitten miksi, nyt eivät kilot jääneet päälle. En siis todellakaan valita :D Mutta ihmetyttää!

Yksi ero muihin vuosiin lienee se, että en tehnyt torttuja. Mietin pitkään, että tekisin niitä Nutella-versioita, koska ne on ah-niin-hyviä, mutta päädyin sitten olemaan ottamatta ne(kin) ylimääräiset kalorit. Suklaata oli, irtokarkkeja oli, jälkkäriä oli... kaikkea oli, mutta ehkä kun ne ajoittui sitten pidemmälle jaksolle niin eivät jotenkin jysähtäneet tuohon omppumahaan.

Suklaan kohdalla oli tietenkin vakiojouluherkku, eli Paradis-aski. Oli sitten Budapestkin ja joku ihme Halvan Herkkukonvehti. Budapest on toki hyvää (viimeiset meni eilen!), mutta tuo Halva oli järjetön pettymys. Joten, koska Paradisessa on konvehteja, joista en pidä (kookos esim.) ja tuo Halva oli pahaa, toin loput konvehdit töihin muiden syötäväksi! Päätin, että miksi ihmeessä ottaa kaloreita pahasta suklaasta, mieluummin ne ottaa jostain hyvästä!

Eli ei siis hassumpi joulu.
Yksin sen viettäminen ei ole minulle ongelma, oli oikein rauhallista, toki paska keli vähän harmitti, mutta sehän harmittaisi vaikka ei yksin olisikaan.

Ja siitä yksinolosta - on se muuten huvittavaa lukea noita treffiprofiileja, siis miesten. Noin 99% kaikki ovat ihme liikuntafriikkejä, jotka asustaa salilla ja harrastaa kahdeksaatuhatta eri lajia. Ja kun meikäläinen ei sitä tee, eipä meillä taida intressit olla yhteneväiset. Olen kuitenkin, ehkä täysin tyhmästi, kertonut profiilissa sen, että liikunta ei ole mun juttu, mutta silti tulee niitä (miehiä), jotka päättää kertoa ystävällisesti minulle, miten liikunta on ihmiselle tärkeä juttu. Juu on :D Mut en silti ala hiihtää/pelaa sulkista/käymään salilla.