Viime syksynä onnistuin saamaan oikeaan jalkapöytään marssimurtuman (!). Ja ei, se ei tullut pitkästä rinkka-selässä-inttimarssista. Se tuli yhdestä työviikosta, jossa olin jalkojen päällä ehkä vähän enemmän kuin lääkäri määrää. Itse asiassa se tuli sen viikon jälkeen varomattomasti tehdystä askelmasta metsälenkillä. Tuntui kyllä höpöltä.
Lääkärissä kävin, ja eihän tuolle mitään voi tehdä. Tai siis jos olis paha, kipsattaisiin. Mutta sitä ei edes kuvata ennen kuin muutaman kuukauden jälkeen (??).
Siitä on nyt jo kolme kuukautta ja edelleen se välillä tuntuu kun kävelee. Mutta koska sille ei voi tehdä mitään, en mene enää lääkäriinkään.
Sitten viime viikolla onnistuin murtamaan häntäluuni. Jep. Kannattaa aina kanavoida sisäistä lastaan ja laskea pyllymäkeä suoraan kiveen.
Sillekään ei voi tehdä mitään, se saa vain itsekseen parantua.Yllättävän kipeä kyllä on.. ja asiaa ei toki auttanut varmaankaan se, että en tajunnut, että voisi ottaa kipuun vaikkapa särkylääkettä :D
En yksinkertaisesti edes tullut ajatelleeksi.... Kertonee paljon pilleriaddiktiostani...
Oli tuossa välissä vielä se ruttokin.. ja hassua (not) on, miten hitaasti sen jäljet katoaa iholta. Antibioottikuuri on loppunut jo pari viikkoa sitten, mutta iholla on reippaita punaisia läiskiä ihan muuttumattomina edelleen... Jääköhän ne sitten pysyvästi tuohon... ärsyttävää jos jää.
Murtuneella häntäluulla on muuten hiukan haasteellista käydä salilla. Siis siinä mielessä, että en muista (tietenkään) varoa sitä. Maanantaina tein yhden liikkeen istuaalleen siten, että varomattomasti nojasin taaksepäin ja melkein kuulin kun murtuma rutisi uudelleen rikki.... Hyvä minä...
Nyt olen jättänyt fillaroinnin pois (jota tein stepperöinnin sijaan sen hemmetin marssimurtuman takia) ja siirtynyt takaisin stepperille ja tein yläselkäsoudun (vaimikälie) penkillä.
Josko nää onnettomuudet olis nyt hetkeksi tässä...
