Paskan määrä elämässä on vakio

.. ei muuten ole.

Tuon lauseen kaveri sanoi tuossa taannoin kun pohdin ennen sydämen särkymisepisodia, että voisiko tässä muka olla oikeasti jotain, voisiko käydä niin hyvä mäihä, että oikeasti olisi joku kiinnostava ihminen elämässä. Siihen kaveri vakuuttavasti totesi, että "Paskan määrä elämässä on vakio ja sä olet jo oman määräsi saanut, joten nyt on sun vuoro saada hyviä asioita".
Ei muuten ole vakio, eikä ollut mun vuoro saada hyviä asioita.

Tänään vituttaa vain kaikki.
Syy siihen ei (kerrankin!) ole miehet, vaan tällä kertaa on menetetty työpaikka. Siis juuri mulle tehty, nappina otsaan sopiva, melkeen unelmapaikka.

Mutta kas - tiesin, että en saa sitä.
Mähän en ole mikään yksisarvishoitoenekelienergiameedio-tyyppi, mutta harmikseni mun intuitio kesken haastattelun nosti päätään. Meillä oli siis erinomainen haastattelusessio henkilön kanssa, yli kaksi tuntia juttu lensi. Kesken ei mitään erityistä kohtaa, hänen puhuessaan, mulle laskeutui sellainen surumielinen fiilis ja ajatus "ne ei tule päätymään muhun". Ei muuta.
Jäi siis sen tapaamisen jälkeen ristiriitainen fiilis, kun kemiat ja jutut meni niin yksiin haastattelijan kanssa, mutta sitten tuo nakertava fiilis myös kulki mukana.

No tänään haastattelija soitti ja sanoi, että taho ei sitten päätynyt muhun. Sanoi myös, että olipa ilo tavata ja oli kemiat ja jutut todellakin natsanneet hyvin. Eli siinä(kin) mun tuntemukset oli oikeassa. Laiha lohdutus toki, kun se paikan saamattomuustunnekin piti paikkansa.

Jotenkin tuli taas mieleen tuo aiempi "kukaan ei ole luvannut mitään" -toteamus. Eihän missään ole luvattu, että kun riittävästi paskaa elämässä on, se loppuu... Ei ole olemassa vaakakuppia, joka automaattisesti tasoittuisi, kun vastoinkäymisiä on ollut X määrä.

Turhaanhan mä kitisen, ihmisillä on vielä paskempia kohtaloita, sairauksia, menetyksiä, kaikenlaista raskasta taakkaa. Mutta joskus on ihanaa rypeä oikein kunnolla itsesäälissä ja kiukutella juuri mun elämän epäreiluutta!