Kappas, prioriteetit muuttuu

Tai siis välinpitämättömyys iskee. Mitä väliä kiloilla on? Ketä kiinnostaa?
No, jos rehellisiä ollaan, edelleen ne vaatteet ei mahdu päälle jos kilot tästä nousee. Nyt mahtuu ihan ok, vaikka syy laihtumiselle vituttaakin.
Mutta että pitäisikö jotenkin laihduttaa, laihtua, olla kapeampi, että kelpaisi? Juu ei.

Tämä kelpaaminen siis ei ole oma ajatus. Törmäsin muutamassa eri keskusteluketjussa tällaiseen ajatteluun, ja jokainen oli naislesken kirjoittama. Miehet ei joko pohdi asiaa, ei kirjoita asiasta tai eivät koe asiaa samalla tavalla.

Mutta naiset tuntui pohtivan. "Kelpaanko enää kenellekään?"
Äää.. Siis jotain meikäläisessä lienee vikana, koska oma ajatuskulku menee juuri päinvastoin: "kuka muka kelpaisi meikäläiselle??"

Ei sillä, että asia olisi mitenkään ajankohtainen, mutta kun näin noita kelpaavuuskommentteja, keitti heti yli. En toki sanonut mitään, eihän se meikäläisen ongelma ole jos jollakulla on huono itsetunto. En vaan tunnista itseäni tuosta lainkaan. Että minä en muka kelpaisi jollekulle??

Pah.

Mitä siitä, että olen vanha läski leski. Ärsyttävä, hankala, kova kuin kivi. Mähän olen palkinto! The best of the best of the best!

Ehkä kyseessä on ikäongelma.. pitkässä parisuhteessa olleet ovat hukassa nykyajan Tinder-viidakossa ja kova peli Bostonissa vaikuttaa tosi pelottavalta. Vaikea kuvitella, että 20+ ikäinen toteaisi samaa. Tiedä sitten onko tuo kelpaavuusongelma enemmän nimenomaan ikä kuin siviilisäätyasia. eli pitkästä parisuhteesta eronnut 40+ saattaa pohtia sitä samalla tavalla kuin leskeytynyt 40+.
En tiedä.

Suorittamista

Tuntuu toisaalta hassulta ja toisaalta toki herkältä kun ystävät kysyvät säännöllisesti miten menee. Herkältä siksi, että olenkin näköjään ihanien ihmisten ympäröimä - olen saanut apua ja tukea jopa hiukan yllättäviltä tahoilta. Hassulta siksi, että yritän keksiä jotain uutta vastattavaa. Kun ei mikään ole muuttunut edellisen kysymyskerran jälkeen, niin "tässäpä tämä" tai "arkea eletään" alkaa hiljalleen olla liiallista toistoa.

Mutta mitä muuta voisi sanoa? "Paska fiilis, elämän epäreiluus vituttaa, suoritan elämää". No, olen tuonkin tainnut sanoa. Mutta kun, toistan, mikään ei nyt muutu.
Olen edelleen läski leski (toi on niiiiiin hyvä termi!), edelleen mies kuollut, edelleen se ei ole tulossa takaisin, edelleen ei ole vain unta, josta herätään. 

Joten elän arkea.  Herään, käyn töissä, tulen kotiin. Syön. Joskus saunon. Katon sarjoja. Mietin pitäiskö vaihtaa tapetti yhdestä seinästä. Mietin myisinkö jotain miehen tavaroita netissä. 

Eipä tuossa nyt mitään huikean moninaista raportoitavaa ole. 

Syömisen osalta päätin, että syön päiväruoan nyt töissä - ihan ok ruokala ja hinnatkin ok. Viikonloppuisin sitten teen ruokaa. Tosin sen huomaa, että kun on alkanut syödä päivän pääruoan 11-12 maissa, viikonloppunakin tulee jo aikaisemmin nälkä kuin aiemmin. 

Ja paino? Ei muutosta. Ihan hitusen ehkä pudonnut, mutta ystävien kanssa vieteyt viikonloput grillauksineen ja herkkuineen pitä huolen, että ei paino kovin nopeaa vauhtia ainakaan alaspäin lähde. Tosin vaikuttaa siltä, että syön hitusen vähemmän herkkuja kuin ennen. Eli olin oikeassa kun syytin miestä lihomisesta - ne sen sipsiherkkumussutuspussit oli syyllisiä mun kiloihin!
Silti, mieluummin mies ja kilot kuin vähemmän kiloja ilman miestä..