Joulu on taas

Nyt on varmaankin hyvä aloittaa mässäilevä joululoma: kolme kiloa, se shokkimäärä, saatiin pois. Varmaankin se tulee takaisin tuossa juhlapyhien yhteydessä, mutta ainakin tiedän nyt, että saan sen haihdutettua. Joo joo, ei kukaan ole väittänyt sen olevan järkevää, jojoilun siis, mutta minähän en perinteisistä jouluherkuistani luovu, piste.

Olen päättänyt nauttia syyllisyyttä tuntematta herkuista, mutta myös sitten katkaisemaan mässäyksen ja jättää ostamatta herkkuja joulun jälkeen. Eli en siis anna putken jäädä päälle. Jos vaan nyt osaisi sitten nauttia kaikesta miettimättä niitä seurauksia. Kerta se on ensimmäinen tällekin ehkä. Vai olenko aina mässännyt joulut miettimättä seuraamuksia? Voi hyvin olla.. usein siinä on vaan sitten jäänyt se epäterveellinen tapa päälle pidemmäksi aikaa.

Noista aiemmin kirjoittamistani mielenkiintoisista "tosiblogeista" keksin eräänä yönä vielä pari hyvää: poliisin ja lääkärin. Nekin kun ovat molemmat ammatteja, joissa turpa on pidettävä tiukasti kiinni ja asiakaspalveluasenne kunnossa vaikka asiakkaana olisi täysi paska.

Nyt alkaa mukava joulukiire ja säpinä, joten kaikille 0 lukijalleni: hyvää joulua!

Blogi-ideoita

Huomaan olevani nyt hiukan ongelmallisessa tilanteessa tämän blogaamisen kanssa. Koko blogin ideahan oli alun perin kiukutella siitä, miksi elämä on niin epäoikeudenmukainen ja pistää muut vastuuseen omista kiloistaan. Niin ja siinä samassa yhteydessä ehkä valittaa muunlaisistakin elämän pikku kiroista.

Kun en kuitenkaan halua tästä blogista tehdä mitään laihdutusblogia, tuleekin eteen tenkkapoo. Mitä ihmettä tänne sitten naputtelisi?
Tätä ajatusta makustellessa aloin miettiä, millaisia blogeja olisi mielenkiintoista oikeasti seurata. Viis näistä politiikkaa kommentoivista besserwissereistä, muotiblogaajista, vauvan tai lemmikin kehitystä vauhkoavista blogeista.

Tässä muutama idea tai itse asiassa blogitoive:

1. Joku jossakin nyt tapahtumassa olevassa presidentivaalikampanjassa mukana oleva blogaisi totuuden kampanjan takajoukkojen epäloogisuudesta, riehunnasta, mokista, ideoista. Tyyliin Primary Colors.  Mutta hiukan asiaa tarkemmin ajatellen taitaa olla niin, että kotimaiset kampanjat ovat übertylsiä, eikä niistä saa revittyä mitään vessakäyntien ajoitusta mediaseksikkäämpää.
2. Joku luksushuora, anteeksi ilotyttö tai prostituotu, blogaisi rehellisesti asiakkaistaan. Ja nyt siis en tarkoita jotain ihmiskaupan uhria, joka pakotetaan hommiin olemattomalla palkalla, vaan näitä itsenäisiä yrittäjiä, jotka kertovat olevansa ylpeitä työstään eivätkä millään lailla hyväksikäytettyjä. Heidän näkemyksiään asiakkaiden kohtaamisesta ja tapahtumista voisi olla herkullista tirkistellä.
3. Joku opettaja kertoisi lähes reaaliajassa, miten hirvittävää kouluarki voi olla: rajoja tuntemattomen ja "vapaasti kasvatettujen" MaarikaJaniTiiaNicojen alkukantaisia raivareita.. tai hetkinen, ehkä näiden riiviöiden vanhempien käsittämättämiä vaatimuksia tai käyttäytymisiä.

En siis tiedä alkuunkaan onkohan jotain tällaisia olemassa blogosfäärissä, mutta ah, nuo olisivat ehkä herkullisia ja vähemmän unettavia kuin 99,6% blogeista (tämä blogi mukaan lukien).

Vaakavaikeuksia

Tietenkin kävi niin, että vaaka poksahti. Hemmetti. No ei sentään itsen alle hajonnut, se olisi ollut varmaankin moraalisesti aika järkytys ;-)
Vaaka näytti vuorotellen painoksi joko 11 kg tai sitten 112 kg ja olen suhteellisen varma, että kumpikaan paino ei kohdallani ole ihan oikein.. :-D

Nyt ollaan siis sitten tilanteessa, jossa se alkushokkipaino ei ole enää ihan vertailukelpoinen.
Onneksi talosta löytyy toinen vaaka, jota käytin sitten keskiviikkona. Se kertoi painoksi 76,4 kg. Sen toisen vaa'an ihan ensimmäinen paino, se, joka tärisytti mannerlaattoja tässä pienessä minä-universumissa, oli 77,8 kg
Ja painot on otettu hmm.. hienotunteisesti sanottuna tyhjällä vatsalla.
Tänä aamuna uudella vaa'alla (ns. täydellä vatsalla) oli paino 75,3 kg.

Vieläkin olen skeptinen, että paino putoaisi tätä vauhtia. Olen toki vetänyt karppilinjaa samaan malliin kuin ennenkin, tosin tällä kertaa verrattuna pari vuoden takaiseen aloitukseen, olen jättänyt myös kaikki karppiherkut pois. Ennen saatoin illalla ottaa vaikka jonkin suklaakermaherkun. Karppia kyllä, mutta näköjään ei myöskään pudota painoa.

Siis se näkemys, että karpatessa voisi syödä ("karppikamaa") niin paljon kuin haluaa, ei päde. Onpa ylläri. Eli aina pitää syödä vähemmän, että laihtuu. Shocking :-D
Nyt olen siis todellakin syönyt varmastikin vähemmän, mutta nälkä on pysynyt pois karppikaman ansiosta.
Se siis toimii sittenkin?!

 

Tilastoharhaa?

Lupaan myös sen, että tässä blogissa en ala hehkutella kadotettuja grammoja ja kertoilla mitä kaikkea tuli syödyksi. Olen joskus pitänyt ruokapäiväkirjaa, johon orjallisesti kirjasin kaikki syömiseni. En vaan nyt enää jälkiviisaana keksi, että mitä ihmettä se palveli?
Minua? Mutta en kuitenkaan tarkastellut sitä koskaan taaksepäin, joten kaikki kirjaukset jäivät bittiavaruuteen lillumaan.
Muita? Ketä ihmettä kiinnostaa lukea, söinkö mahdollisesti aamiaiseksi munakkaan ja lounaaksi salaatin?

Ja kirjasinko sitten sinne kaikki mahdolliset lipsumiset ja herkut rehellisesti? Muistelen ainakin merkanneeni joitakin karkkeja "pari" - olisiko sitten pitänyt luetella jokainen koko ja määrä.. Mutta jälleen - miksi? Ketä se olisi auttanut tai kiinnostanut?

Sen voinen kertoa, että päättäväisyyteni ei ole nyt horjunut yhtään eikä tämän alle viikon aikana ole tapahtunut mitään lipsahduksia. Onpa saavutus, alle viikko, wau. Jostainhan se on toki aloitettava.

Kävin sunnuntaiaamuna vaa'alla, ja jossakin on nyt vika. Joko siinä ensimmäisessä punnituksessa tai sitten tässä jälkimmäisessä: painoa oli muka pudonnut 1,5 kiloa neljässä päivässä. Sanoisin, että vika on vaa'assa, koska en ole eläissäni laihtunut sellaista vauhtia. Minulla ei ole koskaan ollut "nesteitä", jotka "lähtevät ensimmäisenä".
Olen joutunut tappelemaan jokaisesta grammasta kynsin ja hampain ja ne ovat hävittyään liuenneet hyvin hitaasti. Miksi nyt olisi toisin?

No jos muistaisi punnita pari kertaa viikossa ja jos huomenaamuna sitten seuraavan kerran. Nähdään mikä vaa'an totuusarvo oikeasti on.

Johan myrkyn lykkäs

Tai miksipä sitä pitäisi olla yllättynyt. Tietenkin seuraamukset on sitä mitä on kaiken tämän holtittomuuden keskellä...Selvennykseksi hiukan: tämä blogihan on ollut kiukuttelua siitä, miksi en laihdu vaikka syön liikaa lihottavia asioita. Fysiikan lakien mukaan näin on mahdotonta käydä ja olen kuitenkin asian kanssa rimpuillut. Tiesin ja ehkä odotinkin, että jossakin vaiheessa se todellisuus sitten kolahtaa oikein kunnolla. Reality? Check!

Tämän viikon tiistaina olin illalla riisuutumassa sattumoisin peilin ääressä ja hätkähdin, kun sivusilmällä huomasin, että jostain ihmeen paikasta peiliin ilmaantui ruho. Muodoton keskikeho, jossa vatsa lösöili kuin rekkakuskilla konsanaan. Olin kuin äitini ja tätini, jotka ovat molemmat omppukroppaisia ja nimenomaan kasvattivat muhkea keskivartalon. Tajusin, että jotain pitänee tarkistaa. Onhan ne housutkin alkaneet kiristää. Siis ne housut, jotka eivät koskaan ole kiristäneet. Jotain lienee tapahtunut.

Seuraavana aamuna menin vaa'alle ja sainkin sitten sen todellisuuslaskun: 77,8 kg. Tällaiselle pätkälle se on huikea luku, ja suurempi kuin koskaan. En siis ole koko elämäni aikana ollut näin paksu läski.

Ja sehän sitten edellyttää toimenpiteistä. Ja sekös vituttaa. Eikös tän pitänyt mennä niin, että vaan kiukuttelen ja vaadin ja elämä hoitaa asian puolestani?? Ei näköjään.

Keskiviikkona aloitin sitten taas karppilinjan ja kaikki kotona olevat hiilarikarkit ja herkut saavat nyt puolestani olla. Sovin, tai oikeastaan käskin, miestä pitämään huolen, että hän ei tuo kotiin mitään sellaista herkkua itselleen, josta minäkin pidän. Koska minähän sen myös sitten söisin.

Lupaan etten ryhdy saarnaajaksi, ituhippimeditoijaksi tai aina-oikeassa-olevaksi maailmanparantajaksi tämän asian kanssa. Ei tästä nyt mikään uusi ihana autuus ala, enkä tiedä montako kiloa edes saan pois, mutta nythän on pakko jotain tehdä. Ja en muuten (ainakaan vielä) aio persettäni nostaa liikunnan suhteen, ehei.
Ongelma lienee se, että kun pari vuotta sitten aloitin karppauksen ekan kerran, paino ei loppujen lopuksi sitten paljoa pudonnut, eli karppaus ei minulla ehkä toimi. Tosin en suostu millekään pistelaskunälkäliikuntakuurillekaan, joten pitää nyt katsoa mitä tapahtuu.

Ei hyvä, mutta minkäs teet.

Huonot tavat tiukassa

Opettelin, tai siis annoin itseni lipsua vuosia sitten periaatteeseen, että työmatkoilla voi ja saa syödä vapaammin ja tietenkin epäterveellisemmin.Monesti päivät venyivöt pitkäksi, joten hain kaupasta jotain herkkuja, jotka söin hotellissa ennen nukahtamista.

Muistan kerran, kun olin syönyt itseni aivan ähkyksi ja näin itseni peilistä. Mursuhan se siinä istui sängyn laidalla! Se oli todellinen herätys, mutta ei tuo näkymä, vaikka mielessä on vieläkin, mitään muuttanut. Tai no, en enää yöpynyt samassa hotellissa :-D

Karppauksen tiukkoina aikoina jätin välillä hiilaripitoisimmat herkut ostamatta ja siten syömättä, mutta aika pian palasin huonoihin vanhoihin tapoihin. Ne kun on niin helppoja ylläpitää...

Olin äskettäin työreissulla ja menin vanhasta tottumuksesta tuttuun kauppaan, ladoin kärryyn kaikki ne samat vanhat epäterveelliset herkut ja kassan kautta huoneeseen syömään.
Tällä kertaa tein sen kuitenkin tietoisesti, en edes viitsinyt teeskennellä, että etsisin jotain terveellistä.
No okei, "pääruokana" on aina jonkinlainen salaatti, sillä ehkä lunastan taivaspaikkani ;-)
Sen jälkeen syödyt rasvahiilaripommithan eivät mitenkään kumoa salaatin hyvää vaikutusta...

Kun mikään ei riitä osa 2

Niin, kun mikään ei itselle riitä.
Syömisen osalta.

Huomasin jo muutama viikkon taaksepäin, että aiemmin helposti ohittamani kakut, pullat, kahvitarjoilut ja muut houkutukset eivät olekaan enää niin hyvin ohitettavissa. Onko sitten syysmasennusta vai mitä, mutta huomaan ihan oikeasti käden käyvän ennen kuin ajatus ehtii mukaan.

Tänäänkin aamulla kahvipöydällä oli töissä joku tuonut pullaleetan. En koskaan osta kotiin pullaa eikä se kuulu mitenkään suursuosikkeihini jos leivostiskillä pysähtyisin.
Mutta niin vaan kävi: huomasin poistuvani keittiöstä pullapalaa mussuttaen. Ja tämähän kuulostaa jokaisen läskin vakiovastaukselta ("en käsitä miten tuo karkki/suklaa/jäätelö/ kakkupala käteeni osui"), mutta ihan oikeasti tajusin ajattelevani asiaa vasta kun olin kävelemässä pulla suussa poispäin.

Siis täysin refleksi.

Tiukimman karppauksen aikana tuollaista ei olisi käynyt. Olisin vilkaissut pullaa, todennut, että "jaa, ei karppia" ja jatkanut matkaa.
Nyt kun en yhtä tiukasti karppaa, alkaa hiilihydraattien maailma houkutella ihan eri tavoin.

Esimerkki:
Jos olen työpaikalla syönyt lounaan koneen ääressä (juu huono tapa, mutta minkäs teet kun töitä pukkaa ovista ja ikkunoista) ja olen syönyt hyvin karppeja lounaita: kasviksia ja jotain proteiinia.
Jokin aika taaksepäin päädyin kiireessä ostamaan pikanuudelipaketin.
Ja söin sen. Ja seuraavalla kerralla kaupassa ostin useamman paketillisen toimistoon valmiiksi.
Mutta, hyvät rouvat ja herrat, oletteko valmiita?
Sen sijaan, että olisin ostanut sen normaalin kokoisen nuudelipaketin, ostin tietenkin sellaisen uuden isomman pakkauksen. Ja syön sen kerralla. Kun on kerran nälkä.

Ja kun kerran mikään ei riitä.

Pitkäisiköhän sitä karppaamista taas tiukentaa....?

Kun mikään ei riitä osa 1

Ei, tässä blogissa ei puhuta Kreikan vakuusrahaston pohjattomuudesta, ahneuden loppumattomuudesta talouselämässä tai Gordon Gekoista ("Greed, for lack of a better word, is good").

Tämä on kiukuttelua siitä, että omassa painonhallinnassa maailmankaikkeudelle ei riitä mikään.
Tiedän, että iän myötä aineenvaihdunta hidastuu ja paino nousee helpommin ellei ole todella tarkkana siinä, mitä omin pikku kätösin suuhunsa lappaa. Plus tietenkin sitä riivattua liikuntaa tulee harrastaa.

Mutta! Tajusin eräänä aamuna ottaessani aamiaisleipää pussista, että olen joiden ruokalajien kohdalla puolittanut määrän, jota söin ennen, vielä muutama vuosi sitten!
Esim. ennen (siis ennen karppausta) aamiaiseni oli neljä palaa ruisleipää (eli kaksi paria). Karppauksen alettua aloin joskus ottaa aamiaiseksi vielä ruileipää, mutta huomasin, että vanha määrä oli liikaa ja vähensin leivät puoleen.

Tietenkään kroppani ei mitenkään laske sitä edukseni eikä se tietenkään näy missään.
Voihan asiassa toki olla osansa sillä, että moni muu asia löytää siltkin vielä tiensä suuhuni.. moni sellainen asia, joka ei ole terveellistä tai laihduttavaa.

Mutta kun siis mikään ei riitä! Ei riitä, että jätät jotain pois. Tai vähennät. Vaikka huomattavastikin. Tuntuu siltä, että vanhetessa kaikki (hyvä) on jätettävä pois! Epäreilua!!

Tulevaisuuden minäkuva

Sainpa taas viikonloppuna oivalluksen. Niin, tällainen tyhmä omppuvartaloinenkin voi sellaisia saada.

Olin ystävän kanssa iltaa viettämässä ja maailman parannettuamme mietimme, mitä kivaa tekisimme, kun ystävällä tulee viiden vuoden kuluttua pyöreä luku synttäreinä täyteen.
Puuskahdin, että "tehdään jotain kivaa, mennään jonnekin. Mutta ei mihinkään kylpylään, en halua näitä mahamakkaroita esitellä".
Juttu jatkui siinä sitten ja juhlapäivän suunnittelu on vielä tietenkin kesken.

Tajusin myöhemmin kotimatkalla, että olin siis tuossa lyhyessä lauseessani jo näköjään päättänyt, että tulen olemaan vähintäänkin tämän muotoinen viiden vuoden päästä!
Mielessäni ei missään nimessä ollut minkäänlaista ajatustakaan siitä, että viiden vuoden kuluttua olevassa juhlatilaisuudessa olisin timmissä kunnossa ja six-päkkini häikäisisi kaikki läsnäolijat!

Onpa mielenkiintoista, surullista ja niin tyypillistä, että ajatukset menevät tätä rataa. Näen siis itseni pyöreänä hamaan tappiin asti.

Toisaalta, ymmärtääkseni vanhuksilla yleensä on vähän huono ravitsemustilanne, ja siinä vaiheessa kun joudun hoitokotiin, voi olla hyvä, että on vararavintoa vyötäröllä :D.

Odottelenko siis nyt vain ajan kulumista, kilojen pysymistä, kunnes olen niin vanha, että voin jättää kiloista huolehtimisen kokonaan hyvällä omallatunnolla pois??

Sitä odotellessa...

Yksi kpl pulska julkkis kiitos!

Olen iloinen kaikista vähänkään tuhdimmassa kunnossa olevista julkkiksista, siis naispuolisista. Miesjulkkishan saa olla pasu kuin linja-auto, eikä hänen osaamistaan arvostella muun kuin nimenomaan sen osaamisen kautta. Naisten kohdalla aina ympätään mukaan ulkonäkö.

Nykyään tosin moni media on kohtelias, eikä ylimääräisiä kiloja kantavaa (nais)julkkista välttämättä kiloista mollaa, mutta annas olla, jos kilot karisee, tehdään heti monta juttua "uudesta minästä" ja terveellisten elämäntapojen hyödyistä.

American Idol -kisassa menestynyt Jennifer Hudson oli vuosia kisan jälkeen muhkeammassa kunnossa ja lauloi useat muut tähtöset helposti suohon. Mutta nyt ah ja voi, hänkin päätti "tehdä elämäntaparemontin" ja "voi nyt paremmin kuin koskaan" ja kapeni monen farkkukoon verran.
Propsit hänelle, hienoa kun halusi ja jaksoi kaventua.

Mutta miksi nämä julkkisnaiset eivät voi pysyä vähän vähemmän kapoisina? Miksi julkisuus ja punaisen maton paine ajaa (?) heidät kaikki ennemmin tai myöhemmin kaventumaan?

Nytkin odotan jo lähes kauhulla, että milloin upea-ääninen Adele päättää, että hän ei kelpaa kiloineen ja laihduttaa.. siis anteeksi "tekee elämäntaparemointin" ja kutistuu monen koon verran..

Kun joskus löytyisi julkkisnainen, joka pitäisi kiloistaan kiinni ja esiintyisi kaikkien meidän ei-niin-kapeiden naisten ulkonäköedustajana!

Miehellä paha olo - söin siis keksin

En ole koskaan ollut lohtusyöjä. En siis tarvitse syvällistä mielenhallintakoulutusta tai terapiaa miettiäkseni, miksi syön ja syönkö iloon tai suruun. Elämän pahemmissa kriiseissä on aina käynyt niin, että ruokahalu on kadonnut.
Meikäläisen ylimääräinen vararengas tulee ihan rehellisesti siitä, että syön enemmän kuin kulutan.

Tänään oli kuitenkin mielenkiintoinen tilanne. Mies sai tänään ansiottomasti ja epäreilusti paskaa niskaansa töissä ja oli tietenkin masentunut asiasta. Huomasin, että työlounaani päätteeksi piti tämän asian vatvomiseksi hakea itselleni keksi. Joka ei muuten edes ollut kovin maukas, kun se oli jo vähän nahistunut.

Eli minä saan lisäkiloja siitä, että läheisellä on huono olla? Pahempi homma kilojen kannalta, mutta saan ainakin syylliseksi lisääntyviin kiloihin jonkun muun :D

Tosin miehen töissä tapahtunutta pähkäillessäni huomasin, että ruokahaluni oli kadonnut. Vedin kuitenkin tunnollisesti tonnikalasalaatin huiviin, koska on pitkä päivä tiedossa ja energiaa tarvitaan. Eli jos en olisi syönyt lounasta, en olisi syönyt keksiäkään?

Olen omppuvartaloinen - siis tyhmä

Kuulin eilen radiosta jostain tutkimuksesta, jonka mukaan nyt olisi tieteellisesti todistettu (?) kilojen ja fiksuuden syy-seurauussuhde.

Mikäli asian ymmärsin oikein (omppuvartaloisena siis voi olla, että olen liian tyhmä asiaa käsittämään), niin riippuen siitä, mihin ylimääräiset rasvavarastot kropassa sijoittuvat, kertoo se sitten myös fiksuudesta.

Eli lantiolle ja persuksiin sijoittuvat läskit sisältäisivät Omega 3 -rasvahappoja, jotka jotenkin kertoisivat siitä, että nainen saa fiksumpia lapsia. Vyötärölle sijoittuvat rasvakerrostumat vastaavasti sisältäisivät Omega 6 -rasvahappoja, jotka eivät kai sitten edistä älykkyytä. En tosin tiedä edistävätkö sitten jotenkin tyhmyyttä.

Eli omppuvartaloiset pullerot ovat paitsi huonolla itsekurilla varustettuja, laiskoja ja saamattomia, nyt myös tyhmiksi todettuja. Tai siis tällaiset naiset saavat tyhmiä lapsia.

Että näin. Minun kiloni sijaitsevat nimenomaan tuossa keskellä. Perse on pienehkö, eikä läskit paljon lantion alapuolelle valu. Filosofian maisterius ja johtaja-asemani siis on pakko ollut tulla vahingossa kohdalleni, älykkyyteni ei mitenkään olisi moisiin saavutuksiin voinut riittää.

Jäin miettimään myös perimän merkitystä. Taidan tulla umpipahvisesta suvusta: ne naiset, jotka eivät välttämättä ole ihan timmeimmässä kunnossa, ovat omppuvartaloisia. Näin siis sekä äidin että isän puoleiset naissukulaiset. Äitini on omenavartaloinen, olen siis saanut tyhmyyteni perintönä.

Onneksi en ole tuota jälkikasvua sitten hankkinut. Nehän olisivat kaikki vähä-älyisiä pulleroita, joista ei koskaan tulisi mitään.

Ahneuden tekopyhyys

Periaatteessa blogin pitäisi kai olla omaan elämään liittyvistä asioista, mutta enköhän pysty itse päättämään, milloin voin kirjoittaa muistakin asioista :D
Nyt oli pakko jäädä lukemaan uutinen pariinkin kertaa. Hesarissa oli tänään juttu, jossa kerrottiin Finavian pomojen saamista bonuksista, joita ei vastaavasti jaettu henkilöstölle (löytyy vain HS:n digilehdestä tässä vaiheessa, joten en linkitä).

Potkut saanut tj sai maaliskuussa 52 000 € bonukset ja "myös johtoryhmä sekä keskeisten tytäryhtiöiden toimitusjohtajat palkittiin".
Talousjohtaja joutuu sitten selittelemään käytäntöä, jossa katsotaan, että henkilöstö on ollut paskaa, eikä siten ansaitse bonuksia: "Kriteerit esimerkiksi työn tuottavuudesta eivät täyttyneet, mikä on erittäin valitettava asia".

Hmm. Tutkaillaanpa tätä hiukan.
Siis on olemassa laitos/yritys X, joka toimii. Arvioitaessa toimintaa huomataan, että ruohonjuuritasolla työn tehneet ovat tehneet hommansa huonosti, ei asetettujen kriteerien mukaisesti ja asetetut tavoitteet ovat jääneet saavuttamatta.
MUTTA! Koska johtajataso on johtanut niin hyvin (??), että tavoitteita ei ole saavutettu, heidät tulee palkita tästä hyvästä.

Jossakin ontuu nyt ja pahasti. Eli duunarit ei tee töitään, mutta johtajat ovat johtaneet hyvin. Duunareiden tavoitteet eivät ole täyttyneet, mutta johtajilla lienee sitten ihan eri tavoitteet, joihin he pääsevät johtajoimalla, ei niinkään sillä, mitä heidän alaisinaan työtä tekevät duunarit tekevät.. ?

Sanoisivat vaan suoraan, että johtajat saavat bonuksia siitä hyvästä, että ovat johtajia, viis siitä, ovatko tehneet jotain, jättäneet tekemättä tai tehneet päin persettä. Palkitseminen tulee siitä, että on johtaja. Siis asemasta, ei siitä mitä tekee. Tai ei tee. Tai saa kenkää. No, nuo kenkää saaneet johtajat muhkeine korvauksineen ovatkin sitten jo eri kiukuttelun paikka.

Kusipäät liikenteessä

Jälleen loisti joku idiootti ajotaidoillaan aamun liikenteessä.
Kuva: Usvainen moottoritie, molemmat kaistat täynnä, jonot vetävät hyvin ja autojen välit suhteellisen järkevät. Nopeampien kaistalla nopeus luonnollisesti enemmän kuin rajoitus ;)
Perseeseen kiilaa auto. Ihan kiinni.
Siirryn kohteliaasti toiselle kaistalle ja auto huristaa seuraavan perään. Ei pääse ohi ei. Hän voitti yhden auton mitan.
Kaupunkia lähestyttäessä idiootti loikkii kaistalta toiselle todella mallikkaasti jättäen ehkä puoli metriä autojen väliin ängetessään toisten ohi. Mulkku on tähän mennessä ehkä (minun jälkeeni) saanut ohitettua kokonaiset kolme autoa. Lopuksi tietenkin sitten bussikaistalle ja vauhdilla eteenpäin.

Arvatkaa auton merkki?

Nyt jo 10 vuotta tätä samaa motariväliä sahanneena voin sanoa, että on viisi automerkkiä, jotka vaihtelevasti ovat aina edustettuina, kun joku roikkuu perseessä, käyttäytyy itsekkääsi ja idioottimaisesti liikenteessä.
Audi, BMW, Mersu, Volkswagen ja Volvo.
Ja mielenkiintoisena yksityiskohtana, että Volkswageneista se on aina farkku, joka käyttäytyy asiattomasti.

Niin ja tuo aamun vähä-älykkö oli Volvo.

Unelmien kauppakäynti

Kävin taas maanantaina kauppareissulla hakemassa kaapit täyteen tavaraa. Tietenkin kaikkea järkevää ja terveellistä. Tai no, kassalla (ah nuo markkinamiehet tietää, että siihenhän ne houkutukset on sijoitettava) tarttui käteen uusi Kismet-Marianne.

Kaupassa tavaroita kärryyn kasatessa aloin miettiä, että entäs jos voisin ostaa ihan mitä ihanaa vain, ja tietenkään sen "kaiken ihanan" syöminen ei näkyisi vararenkaana keskivartalolla?

Leipähyllyltä nappaisin jotain tuoretta valkoista pehmeää leipää ja ehkäpä joku uusi ihana leivoskin voisi päätyä kassiin. Paha olisi, jos paikalla olisi konsulentti, koska kaikkia uusia leivonnaisia tulisi tietenkin ostaa.

"Amerikka-hyllyltä" saattaisin ottaa jotain sellaisia suklaatuotteita, joita ei muulloin tule kokeiltua. Mutta ei maapähkinävoita. Kokeiltu on, eikä vaan makuna istu. Mutta Nutella! Sillähän voisi elää!

Keksihylly - kaikki ne makeat ja suolaiset! Jos vaikka molempia lajeja ainakin kolme erilaista pakettia!

Jäätelöitä, useita erilaisia, jotta voisi toteuttaa minkä tahansa mielihalun banana-splitistä suklaaminttulakritsa-pirtelöön. Päälle kaikkia ihania sprinklereitä, kuten Turkinpippuri- tai Wiener-nougat-rouhetta.

Pitäisihän sitä kaappeihin sitten saada eri lajisia sipsejä ja dippejä, ei koskaan tiedä, mille leffalle mikäkin mielihalu iskee.

Ja jos sitten vielä säkillinen irtsareita.

Mutta kun ei. Joskushan jokin näistä tuotteista päätyy matkaan, mutta että saisi kaapit täyteen nimenomaan näitä kaikkia! Tai viis niistä kaapeista, jos saisi näitä mässyttää mielin määrin!

Turha tulla selittelemään idean järjettömyyttä ja tuosta seuraavaa vatsakipua tai verenpaineen nousua. Ei kiinnosta. Herkut maistuu niiiin hyvältä - alaspäin mennessä.

Etiikka, tuo paholaisen keksintö

Ah kun kyse olisikin painovirhepaholaisesta, ja puhe etikasta!
Mutta ei, vaan siitä nakertavasta ongelmasta, etiikasta.

Koska ruokaa ei voi enää syödä ajattelematta eläimiä, ympäristöä, ilmastonmuutosta, lähiyrittäjien tukemista, keskusliikkeiden valtaa, kuluttajan painoarvoa ja kymmentä muuta asiaa.

Tiedostava kuluttaja syö fiksusti; kasvisruokaa, ellei peräti vegaanisesti. Itse kasvatettuna. Tai lähituottajalta fillarilla haettuna.

Tämä on ihan oikein, näinhän se pitäisi mennä. Eläinten olosuhteita tehotuotannossa ajateltaessa ainoa oikea vaihtoehto on luomu tai jättää kokonaan eläinperäiset tuotteet pois. Lisäksi ruokaa ei pidä ajaa autolla hakemaan. Muut kuin lähituottajalta saatavat tarvikkeet pitäisi löytyä siitä pienen yrittäjän kaupasta, joka olisi ketjujen ulkopuolella. Eikä lapsityövoimaa saa olla käytetty missään työvaiheessa minkään tuotteen osalta. No, se ei ehkä ruokatuotannossa ole ihan päälimmäisin ongelma.

Kun tietää liikaa, ahdistuu. Ja kun tietää paljon, pitäisi olla fiksu ja tehdä parempia valintoja. Pitäisi olla eettinen.
Tietenkään se ei ole välttämättä helppoa. Ja lähiössä asuvalle autottomalle työttömälle ei ehkä lainkaan mahdollista. Eettiset valinnat eivät siis aina ja kaikkialla ole vain yksilön varassa.
Mutta omalla kohdallani voisin tehdä muutoksia.

Käyn kyllä vain kaksi kertaa viikossa kaupassa, lajittelen, kompostoin ja kierrätän. Sammutan turhat valot kotona ollessa. En syö juustoa. En pahemmin lentele lentokoneella.
Ajan yksin autolla tuhansia kilometrejä kuukaudessa. Ja syön lihaa. En aina, en joka aterialla, en edes joka päivä, mutta syön. Ostan halpatuotantovaatteita.

Haluaisin egonjatke-ilmastosyöppö-katumaasturin. Siksi, että se on mielestäni seksikäs auto. Pidän siitä, että saan istua vähän korkeammalla ja näen kauemmas. Mutta ostan järkevän hybridin tai dieselin.

Hiilijalanjälkeni on taatusti iso, karvainen ja likainen.

Ajattelen, siis laihdun

Entäs jos se menisikin niin? Ihminenhän ei muka käytä aivokapasiteetistaan kuin murto-osan ja kykenee mielenhallinnalla ja tahdonvoimallaan vaikka mihin suorituksiin. Näinhän sitä sanotaan. Mutta miksi sitten ihminen ei laihdu pelkästään ajattelemalla?

Kyllähän myös aivojen käyttäminen polttaa kaloreita, mutta haluaisin nähdeä sen yksilön, joka on pudottanut 10 kg pelkällä aivotyöskentelyllä! Jospa minä voisi olla ensimmäinen siinä onnistunut?

Olen viime vuosina huomannut kehonkuvassani sellaisen mielenkiintoisen seikan, että koen olevani kapeampi kuin olenkaan. Kotona rennoissa, kiristämättömissä vaatteissa seilatessa ei vaatteen muuttumista liian pieneksi ihan heti huomaakaan.

Saan itseni joskus kiinni siitä, että näen peilistä kehon muodon, näen (jos haluan testata) vaa’alla painon ja vaatteiden kohdalla kiristävyyden, mutta siltikin koen, että en ole se muhku mikä oikeasti olen. Käänteinen anorektikon ongelma? ;) Eikös heillä ole usein niin, että näkevät peilissä itsensä lihavana, vaikka oikeasti olisivat niin laihoja, että kuolema kolkuttelee olan takana. Meikäläisellä aivot siis tekee päinvastoin.

Samoin olen huomannut selitteleväni herkkuhetkiä sillä, että ”tämä ei nyt vaan yksinkertaisesti lihota”. Koska tahdonvoimasta ja mielenhallinnastahan se on vaan kyse! :D

Aina se on mielessä. Ruoka.

Ajattelen paljon ruokaa. En tiedä, onko ajattelutapani tavallinen, maaninen, epäterve tai normaali.En ole koskaan ollut edes promillen verran taipumassa anoreksian puoleen - en pidä nälän tunteesta. Bulimia ei ole minua varten, inhoan oksentelua. Ortoreksia ei tunnu omalta, koska vaikka saatan suunnitella jotain syömistapahtumaa (tyyliin "minne menisin syömään") vähän pidempään, saatan silti päätyä epäterveelliseen vaihtoehtoon hyvinkin helposti.

Annan esimerkin.
Viime viikolla kävin eräänä päivänä kesken työpäivän asioilla, aamupäivästä.
Valehtelematta mietin lähes koko edellisen päivän, miten haluaisin järjestää lounaan. Tai siis korjaus, en istunut ja pähkäillyt asiaa tuntikausia, mutta koko päivän aikana välillä mielessä pulpahteli suunnittelluun liittyviä ajatuksia: "Entäs Subway? Ei, se ei ole karppia, vatsa saattaa ärsyyntyä vaaleasta leivästä ja koska päivä on pitkä, ei se pidä nälkää riittävän pitkään". "Mitä muita ruokapaikkoja siellä on? En kyllä pizzaa ota. Haenko salaatin matkaan?"

Koska asioiden hoito tapahtui aamupäivällä, olin menossa takaisin toimistolle jo klo 11 maissa. Liian aikainen lounaaksi. Kävin tutkailemassa sushi-paikan tarjontaa, mutta siellä vasta oltiin aloittelemassa ruoanlaittoa, joten päädyin sitten hakemaan karpin papu-broileri-salaatin mukaan, jonka söin töissä.

Mutta ai niin! Matkalla autolle käväisin hakemassa Hesburgerista pirtelön. Miksi? Koska siellä kävellessäni päätin, että haluan sellaisen ja saan sellaisen ottaa. Olkoon se lounas, salaatin söin iltapäivemmällä.

En kyllä osaa sanoa, onko seuraavan päivän arkirutiineista poikkeavien ruokailujen miettiminen epänormaalia. Eivät ajatukset ole mitenkään pakkomielteisiä, vaan ennenmminkin positiivisia: mitä kaikkea kivaa ruokaa siellä on tarjolla, ja mihin itse sitten loppujen lopuksi päätyisinkään.

Mitä hyötyä täällä vaahtoamisesta on?

Jaa. Hyvä kysymys.
Onhan tässä elämän aikana tullu kokeiltua kaikkea mahdollista, jotta kilot karisisivat,  Painovartijoiden pisteitä, Kutrailua (silloin olinkin timmissä kunnossa), rasvasieppareita (suuresti nolottaa, ei tehonnut ja munuaiset tuli kipeäksi), vähärasvaista elämää ja nyt viimeiset vuodet karppausta.

Muutama vuosi sitten kävin hypnotisoijalla - joo kaikkea on kokeiltava kerran paitsi siskoaan. Skeptikkona valitsin lääkärin, koska halusin, että henkilöllä olisi muutakin tietoa kuin eteerisestä astraalimaailmasta tulevat näyt.

Eipä ollut siitä(kään) mitään hyötyä. Kävin muistaakseni neljä kertaa ja mikäs siinä oli köllötellessä mukavassa nojatuolissa. En kuitenkaan vajonnut mihinkään hypnoosiin, vaan kuuntelin samalla ulkona kolistelevan roska-auton aiheuttamaa meteliä ja muuta liikenteen melua.
Lääkäri yritti ehdottaa liikunnan lisäämistä (yllätys yllätys) ja sovittiin, että jollakin tavalla "rankaisisin" itseäni, jos en kuntoilisi. "Rangaistukseksi" sovittiin kotona siivoaminen, jota inhoan.
Taisin tehdä kotona pilatesta kolme kertaa. Siivonnut en kertaakaan.

Olen liian uppiniskainen, uhmakas ja laiska tuollaiseen.

Lääkäri ehdotti myös, että pitäisin päiväkirjaa, jonka kautta ehkä voisin tutkailla asioiden syy-seuraussuhteita paremmin. En koskaan sitä alkanut pitää, mutta nyt jostain syystä päätin, että tämä blogi saa palvella sitä tarkoitusta varten. 
En siis tee tästä päiväkirjaa, jossa listaisin syömisiäni, koska tällä hetkellä ne ovat 72% ok ja 28% päin persettä. Ja ketä se kiinnostaisi? Ei edes minua.

Tiedän, mitkä asiat mättää, mutta sitä en tiedä, saanko tehtyä asialle mitään.

Oikaise selkäsi, laihdut 5 kg!

Totta.
Mutta kun sai nuo etupuskurit jo hyvin nuorena ja oppi luokan poikien kiusaamana olemaan hiukan kyyryssä, oikaise siinä selkä sitten 30 vuoden mutkalla olon jälkeen!

Aina kun kävelen peilin ohi (kaupoissa, kaupungilla), huomaan, miten lysyssä kävelen. Ja ah, kun sen selän saa suoraksi, kyllähän se kokonaisuus näyttää heti paremmalta.
Tosin varmastikin kun peili on muutaman metrin taaksejäänneenä, on ryhti varmasti taas olematon.

Saisinkohan oikein luovasti ajattelemalla tämänkin asian jonkun muun syyksi? Hmm.

Muutaman kerran selän ollessa kipeä oli ryhtikin huikea. En kuitenkaan viitsi alkaa pitää välilevytyräpotilaille tarkoitettua korsettia (sellainen näyttää olevan kaapin pohjalla, mistä lie perintönä tullut) tai satuttamaan selkääni tarkoituksella.

Eikös hienot naiset edellisillä vuosisadoilla kasvatettu hyväryhtisiksi siten, että pitivät kirja(pinoa) pään päällä?
En viitsi vaivautua.

Kiloista kuikuttelu alkaa - ready, set, go!

Tässä blogissa ei tulla esittelemään uusia laihdutuskeinoja, punnitsemaan kiloja, pitämään ruokapäiväkirjaa tai hurraamaan kadotettuja kiloja ja saavutettua nuoruutta, kauneutta ja ihanuutta.

Tässä blogissa kiukutellaan. Kiloista.
Siitä, että itsellä niitä on, ja joillakin ei ole. Tai siis siitä, että on näitä ns. läpipaskoja, jotka voi syödä "mitä vain, enkä liho". Osa niistä valehtelee, tietenkin, salabulimikot tms., mutta onhan tässä elämän varrella tullut törmättyä niihinkin, jotka oikeasti polttaa kaiken syömänsä ja rasvaprosentti on miinusmerkkinen.

Elämä on epäoikeudenmukaista.
Minä en kuulu noihin onnekkaisiin. Tietenkin olisi itsen ja muiden kusetusta heittää ilmaan se vanha kunnon väite "lihon kun vain katsonkin ruokaa". Juu ei se ihan niin mene - kyllä se suuhun pantu on se, mikä lihottaa.

En ole mitenkään hirvittävän ylipainoinen, ehkä järkevä pudotusmäärä olisi se 10 kg. Ehkäpä voisin verrata kroppaani julkkikseemme Tuksuun - silloin kun hän ei ole enää ollut tanssikunnossa.

Ei siis mikään mission impossible - eikö niin?

Niinhän sitä luulis.