2020 won

Törmäsin tällaiseen hauskaan meemiin ja sen(kin) innoittamana tulee taas kerran tällainen koostepostaus vuodesta 2020. 

Tällä kertaa voi ehkä aidosti todeta, että "ei kummempaa tapahtunut". Ehkä siksi, että korona ei suoranaisesti ole omaan arkeen kovin paljoa vaikuttanut.

Tammikuussahan kävin hakemassa itselleni (ehkä) koronan Tallinnasta - se oli se, jolloin tulin nähdyksi. Tunne, joka kantaa vielä näin lähes vuoden jälkeenkin 💓
Pienet on ilot ihmisellä!

Tallinan jälkeen sairastin mielestäni oudon flunssan, jossa oli (meikäläiselle epätavallisesti) korkeampi kuumekin muutamia päiviä ja yskä, joka jatkui kuukausia sen jälkeen. 
Eihän tuolloin vielä mitään koronasta tiedetty, enkä toki voi olla varma, oliko se se nytkään, mutta ainakin oli erilainen tauti kuin mitä olin ennen kokenut.
En kuitenkaan tartuttanut ketään millään pöpöllä, joten jäänee mysteeriksi oliko korona vai mikälie tallinnantauti. 

Sitten alkoikin korona-arki, joka ei siis meikäläisellä näkynyt oikein mitenkään, etätöitä muutenkin paljon tekevänä. 
Työkuvioihinhan se toki vaikutti siis siten, että sovitut tilaisuudet ja koulutukset jäi sitten väliin tältä vuodelta.

Kesällä oli sitten ne kaksi eri mökkilomaa ja ne oli kyllä onnistuneita, ekassa tosin mökki-isännän avuliaisuus häiritsi. Siis ihan asiallisia juttuja kävi tekemässä, mutta kun meikäläisen periaate on, että olen YKSIN siellä mökillä, en kaipaa jotakuta puheliasta isäntää siihen kantamaan puita, siivoomaan vessaa ja jutustelemaan kepeitä. 
Toinen mökki olikin sitten napakymppi monin tavoin ja se onkin varattu ensi kesälle jo! 🌞

Sitten tuli syksy ja Ozempic. Voin iloksenne kertoa, että ennen joulua 10 kiloa on nyt lähtenyt. Käytiin lekurin kanssa sellainen päivityspuhelu, jossa hän totesi, että tässä voi tulla jossain vaiheessa sellainen "plateau" ja sellainen ehkä tuli tuossa joulukuun alussa. 
Yleensä jouluna tulee mulle aina 2 kiloa lisää, nyt tuli 1 kg - se 50% periaate tässäkin näköjään 😁. Tämä kilo tuli siitä, että söin "vasten" täyttä oloa. Eli periaatteessa ei jaksaisi, mutta tungin suuhun silti, ja sitten oli paha olo. Nyt olen taas lakannut syömästä vastoin tuota oloa, joten eiköhän tässä taas päästä hiljalleen alamäkinopeuteen painon kanssa.

Vuosi päättyy haikeissa merkeissä kun jouduin viemään rakkaan karvakorvan viimeiselle matkalle vähän ennen joulua 😭. 

Eli summa summarum tästä vuodesta?
Korona ei vaikuttanut elämään kuten monella muulla, hyvää oli Ozempic, huonoa oli luopuminen. 

Ei voi valittaa

Sinällään harmi ettei voi, valittaminenhan on ihanaa! 😁Valittaminen tarkoittaa, että asialle ei tartte oikeasti tehdä mitään, kunhan nillittää.

Mutta en siis voi nyt valittaa. Tai siis voisin.. pikkujutuista.

Ozempic-polku on edennyt mukavasti, nyt 8 kiloa lähtenyt ja aikaa mennyt kaksi kuukautta. Alun vauhdin jälkeen painoa on lähtenyt noin 0,5 kg viikossa. 
Pitää yrittää itselleen muistuttaa se, mitä muille neuvoksi usein sanoo: "Jos se on kertynyt vuosia, ei se viikossa lähde". 
Eikä mua siis haittaa ollenkaan tämä tahti, pääasia, että alaspäin mennään. 

Se, mistä ehkä (epäloogisesti) voisi valittaa on, että ei voi enää herkutella! Tai siis toki voisi, mutta kun ei jaksa, ei mahdu, ei pysty, ei kykene. 
En siis ole mitenkään muuttanut syömisteni lajia tai laatua, vain määrää. Irtsareita on edelleen kulhossa ja suklaatakin on ostettuna. Mutta kun niitä voi ottaa pari karkkia tai yhden konvehdin, sitten tökkii. Joskus viikonloppuna leffaa katsellessa tekisi mieli vetää kunnon överit - sipsiä, suklaata, karssuu... Mutta ei. Joko tökkii heti, tai on sellainen kuvotus päällä jo ollut aiemmin tai sitten saa kunnon huonon olon sen jälkeen. 
Nauratti tuossa yhtenä päivänä kun oli ollut ystäviä kylässä (juuh, näin korona-aikanakin..) ja tein heille juustokakun. Sitä jäi ja laitoin sitä pakkaseen, pikkuruisina annoksina. Katsoin, että yksi pala, jonka jaksa syödä, on ehkä noin 1/3 tai 1/4 siitä palasta, jonka aiemmin söin. 

Annoskoot on todellakin meikäläisen kohdalla se maaginen juttu. 
"Lämmintä ruokaa" tehdessä huomaan tekeväni yleensä sen noin puolikkaan määrän, mutta salaatin
määrässä se muutos näkyy parhaiten. Rakastan salaattia ja olen aina tehnyt sitä puolikkaan sangollisen verran. Okei, ehkä hiukan liioiteltua, mutta siis ISON kulhollisen (kaapissa olevat kulhot on sellaisia 3-4 litran vetoisia)
Nyt sitä tulee tehtyä ehkä 1/6 kokoinen annos, silloin kun se on lisuke ja ehkä noin puolikas siitä mitä ennen jos pelkkä ruokaisa salaatti. 

Yksi asia, josta itse asiassa voisi valittaa on ummetus Joillakin O vaikuttaa siten, että vatsa menee löysäksi, joillakin tulee ummetusta. Ja kun sitä on ollut sukuvikana itsellä jo aina aiemminkin, nyt se on mennyt todella pahaksi. Olen ns. sitä ihtiään täynnä 😶
Mitkään muut lääkkeet kuin Laxoberon ei tuohon auta, ja sitä ei saa käyttää kuin kai viikon putkeen. Pitää jutella lekurin kanssa jossain vaiheessa olisko tähän ongelmaan jotain ratkaisua. 

Mutta muilta osin sanoisin, että kokemus on 9/10! Niin erinomainen keksintö, että jos tätä ei olisi keksitty, se pitäisi keksiä!

Uuden alku?

Ei, ei ole kyse uudesta ihmissuhteesta. Tähän voisi kysyä, että mikä se sellainen edes on 😞Eikä kyse ole uudesta työpaikasta eikä muutosta.

Kyse on siitä, että ehkä, EHKÄ, tämän blogin nimen saa muuttaa kiukuttelusta pois. 

Sinänsä takavasemmalta tuli ehkä ratkaisu siihen, että ei tartte enää kiukutella koska kiloille pystyy tekemään jotain. 

Kävin gynekologilla ja ihan lopuksi tuli juteltua painosta ja sain vinkin mennä toisen, painonhallintaan erikoistuneen, lääkärin vastaanotolle juttelemaan. Tämä siis vaikka painoni ei huitele missään sairaalloisissa mitoissa, painoindeksi kuitenkin ylipainon puolella reippaasti.

Olin googlaillut asiaa jo etukäteen ja mietin, miten vähän kyseisestä tuotteesta on palstoilla löydettävissä (suomenkielisenä). Kysyinkin lääkäriltä, onko tämä jokin julkinen salaisuus, koska niin moni varmasti hyötyisi siitä. 😀Ei kuulemma ole. 

Ja "se" on siis painonhallintaan tehty lääke, Ozempic. 
Kehitetty kai aluksi diabetespotilaille, vielä testivaiheessa, mutta tulossa jossain vaiheessa (ehkä noin 1,5 vuoden päästä) kuluttajille tarjolle laajemminkin. Diabetes-potilaat saavat sen (ymmärtääkseni) Kela-korvauksella, itse joudun maksamaan täyden hinnan. 

Kyseessä on viikottainen pistos, joka vaikuttaa ruokahaluhormoneihin. Eli vähentää halua syödä. Ja koska meikäläinen syö kuin rekkakusi, eli massiivisia annoksia, tämä sopii kuin nyrkki otsaan. Koska en voi syödä isoja annoksia enää, paino pakosta putoaa. Olenkin opetellut alusta asti syömään puolet aiemmasta määrästä. Tuntuu abrsurdilta keittää puolikas riisimäärä, mutta miksipä tekisin entisen määrän, kun en kuitenkaan voi syödä kuin osan. Hävikkiä ei harrasteta!
Lisäksi herkut jäävät vähemmälle, kun ei yksinkertaisesti jaksa/halua syödä niitä paljon. 

Pari viikkoa takana ja paino pudonnut neljä kiloa 😳

Lääkäri sanoi, että ainoa este tuotteen pysyvään käyttöön on hinta, muuten tätä voi käyttää vaikka loppuelämänsä. Toki tarkoitus kai lienee, että ihminen oppii syömään pienempiä annoksia ja sitten voi jättää lääkkeen pois. Omalla kohdalla mietin, että tartten ehkä sen lääkkeen vaikutuksen, koska muuten saattaa tulla nälän tunne, ja annoskoot kasvaa, jotta "tulee täyteen". 

Saa siis nähdä josko kiukuttelu saisi jäädä hiljalleen pois 😀!

Salaliittoteoriaa

Olen tullut siihen tulokseen, että on olemassa herkkujen tekijöiden salaliitto meikäläistä kohtaan. Tämä ilmenee siten, että aina, kun pitäisi saada jotenkin erilaisten herkkujen syöminen kuriin, ne saatanat tekee uuden ihanan tuotteen, jota olisi pakko maistaa!

Viimeisimpänä on meikäläiselle vastustamaton yhdistelmä: salmiakki (jes!!) suklaa (jessss!) popparit (!!). 
Siis oikeesti.. voisiko ne mitään parempaa yhdistelmää keksiä meikäläisen pään menoksi?? (Vastaus on ei). 

Tietenkin tuota piti maistaa ja tietenkin se on ihanan herkullista. 

Mutta onhan ne kaikkea muitakin viime aikoina ehtineet tehdä. Fazerin valkosuklaalevy, Fazerin Crispy Mint, Kaurachoco, hävikkipusseja.. 
Ne tosin on testaamatta.

Muutenkin uudet ihanat erilaiset suklaalevymaut jää testaamatta, koska haluaisin vain maistaa niitä.  Ja sellaiseen suklaalevy on liian iso. En käsitä, miksi eivät voi samaan syssyyn tehdä patukkaa uutuusmausta, niitä ostaisin aivan varmasti!

Jos siis teilläkin on pakko testailla uutuuksia (ja siten siirtää painonhallintapäivää kauemmas tulevaisuuteen), syyttäkää vain meikäläistä! Tai siis syytäkää tekijöitä, jotka tekee nämä vain meikäläisen kiusaksi!

Sukupuolista ja kielen muutoksista

Näin keväällä tiedon Foundation-sarjan tekeilläolosta ja olin, siis olen, asiasta intopiukeena. Scififanina hyvät sarjat ja leffat ovat harvassa, joten tätä odotan mielenkiinnolla.

Sitä odotellessa päätin lukea Säätiö- sekä Robotti-sarjat uusiksi. Olen viimeksi lukenut ne joskus teininä, enkä onneksi muista niistä paljoakaan. Jostain syystä Robotti-sarjan muistan paremmin kuin Säätiön. Ehkä siksi, että positroniaivot ja kolme sääntöä ovat jääneet pysyvästi mieleen käsitteinä.

Nuo kirjasarjat on kirjoitettu 1940-80 -luvuilla ja Säätiö-trilogian kohdalla sain käsiini vanhan käännöksen.1950-luvulla tehdyssä käännöksessä puhutaan "huoneustosta", katsotaan "pikipäin", "annetaan palttua" asioille ja "tarkataan". Oli hauskaa lukea "vanhanaikaisista uuden tekniikan termeistä", kuten "näkösoitin" ja "kaukotaju" (telepatia). Myöskään keinohedelmöitystä ei edes käsitteenä ole Robotit-sarjassa. Ehkä maailman muuttuminen ja kehittyminen näkyy parhaiten scifi-kirjoissa, koska moni 1940-luvulla kirjoitettu romaani kestää kyllä ajan hammasta hyvin.

Nimenomaan trilogian kohdalla (joka siis kirjoitettu 1940-luvulla) tuli vaan sitten mielenkiintoinen oivallus/ärtymys: Naiskuva. Or lack thereof.
Jotenkin sitä lienee jo tottunut sekä kirjoissa että leffoissa ja sarjoissa, että naisiakin on mukana erilaisissa päättävissä asemissa. Okei, unohdetaan nyt The Handmaid's Tale 😊

Enemmän, kuin olematon naiskuva trilogiassa, itselleni kiinnitti huomiota se, miten minä kiinnitin asiaan huomiota. En siis ollut lähtenyt lukemaan teosta etsien siitä naiskuvaa tai feminismiä, mutta huomasin vaan äkkiä, että kaikki henkilöt olivat miehiä ja naiset nippanappa edes sivuosassa, eikä useinkaan kovin mairittelevasti.
Myöhemmin kirjoitetuissa Säätiö-kirjoissa näkyy jo ihan eri tavalla naiset, vaikka "sankarit" ovatkin miehiä.

Tuo Applen tuottama Foundation pistääkin sitten roolitukset uusiksi ja siellähän on yhdessä keskeisimmistä hahmoista nainen, ja vielä "meidän" Laura Birn. Suomi mainittu! Torille!

Mutta taidan olla hemmoteltu kun olen niin tottunut siihen, että tarinoissa ei ole pelkkiä miehiä ja naisten vähyys tai puute iskee silmään. En siis ole millään naishahmosilmällä noita kirjoja lukenut, mutta alitajuntani näköjään reagoi siihen, että naisia ei ole mukana. Mielenkiintoista.

Tylsyttömyys

En tiedä onko tuo oikea termi, miten termi "en osaa tylsistyä/en tylsisty koskaan" voidaan järkevästi muuttaa yhdeksi sanaksi?
Tylsistyttämättömyys? 😵

Anyhoo. Törmäsin netissä jossain vaiheessa keskusteluun siitä, mikä on ihmisten mielestä tylsää ja mitä tehdä jos on tylsää jne.
Lukiessani havahduin mielenkiintoiseen oivallukseen: En tylsisty koskaan. Eikä minulla ole koskaan tylsää.

Tiedän, että elämäni on ulkopuolisen silmin varmaankin puuduttavan tylsää, enkä tokikaan vietä vauhdikasta ja vaiherikasta elämää. En todellakaan.
Mutta minulle se ei näyttäydy tylsyytenä enkä tylsisty.

Yritin makustella mistä tämä johtuu ja tulin siihen tulokseen, että koska aina voi lukea tai katsoa sarjoja/leffoja, ei ole tylsää. Vaikka ehdottomasti reissut ovat olleet antoisia ja olen nauttinut niistä, ne ovat olleet vähäisiä elämässä jos noin niinkuin otetaan jokin keskiarvo vauhdikkaasta elämästä.
Siltikään en ole kokenut tylsistymistä.
Tiedä sitten johtuisiko se (myös) siitä, että en koe ongelmalliseksi olla vain itsekseni, kuten näillä mökkireissuilla. Tai siis haloo, olenhan aina yksin kun asun yksin. 😊 Mutta se itsekseen oleminen ei ole mikään ongelma, päinvastoin.
Ja silloin ei tylsyyskään pääse iskemään. Aina voi lukea kirjaa, pelata peliä tai katsoa sarjoja. Mihin saumaan se tylsyys sitten pääsisi iskemään?

En tiedä onko se tylsyyden tunne helpommin niillä,jotka eivät lue. Ovatko kirjat rokote tylsyyttä vastaan?

Nytkin täällä mökillä alkaa (kai) päivän kestävä sade. Meikäläisen ajanviettotapa sinä aikana? sohvalla hyvän kirjan lukeminen!

Lomahönöilemässä

Taas on näköjään aikaa mennyt edellisestä postauksesta, ja lähinnä jälleen siksi, että ei ole elämässä mitään tapahtunut.
Työt jatkui normaalisti etänä lomaan asti, eikä muuten mitään kummempaa ole tapahtunut.

Lomaa nyt kohta kaks viikkoa takana ja nopeasti on aika mennyt.
Tämä "ei MUN mökki" on ihan kiva, vaikka samanlaista rauhaa ei ole kuin siellä viimevuotisessa.
Naapureita on molemmin puolin, tosin ei näköyhteyttä, eikä kuulekaan mitään ellei ole tyyni ilma ja ihmiset rannassa juttelemassa.
Muutamana iltana on kyllä tullut grillauksen tuoksu tuulen mukana 😄
Onneksi on itsellä (tietenkin) niin hyvät eväät, ettei naapurin grilliruokatuoksut kovin kauheesti kateutta herätä.

Sää on ollu suomalaisen kesän tyylinen. Tullessa oli vielä helteitä, ja vesi kuin linnunmaitoa. Olen toisaalta tyytyväinen, että helteet loppui siihen yhteen yöhön, koska mökissä olisi ollut mahdotonta nukkua jos helteet olisi jatkunu. Tuon yhden yön nukuin ovi auki, ja olo oli siedettävä. Onneksi hyttysiä ei ollut.
Nyt kun on tuullut ja myrskynnyt muutamina päivinä niin vesikin on viilennyt. Vielä se on ihan uitava, mutta kun tullessa se oli lämmintä, niin nyt se on raikasta.
Silti aamu-uinti joka aamu!
Saunankin olen lämmittänyt aamuin illoin melkein joka päivä.
Onpa tylsä postaus 😆
Mut hei, kun ei tapahdu mitään!!

Ennakoiva pessimismi

Löysin jokin aika sitten tuon ihanan, juuri mulle tarkoitetun käsitteen "ennakoiva pessimismi". Mä NIIIIN olen juuri tuollainen 😆
Koska aivan varmasti asiat menee persiilleen, on hyvä alkaa jo etukäteen kärsimään, kärvistelemään, kiukuttelemaan ja nillittämään asiasta, joka tulee tapahtumaan. Ei siis ole vielä tapahtunut, vaan tulee tapahtumaan.
Uusi tittelini onkin Ennakoiva Pessimisti.

Tosin EP ei ollut kovin kärkkäänä hereillä kun koronakaranteenit iski päälle ja Uusimaa suljettiin. Ja avattiin.
Koska nämä rajoitukset ei ihan hirveästi itseä kosketa. Teen jo nyt lähes aina etänä töitä, joten toimistolta pois oleminen ei ole ollut mikään suuri muutos.
Kun asuu yksin, ei ole ongelma kohtaamisista, ja en myöskään ole riskiryhmää.

Se lähimetsän kaato on edelleen tapahtumassa - eilen oli koneet jo käymässä. Ja SE on angstaavaa. Jotenkin sitä koko ajan ajattelee, että josko se ei sittenkään tapahtuisi.. Jos ne siirtäisi sitä.. vuodella. Kahdella. Kymmenellä! Mut ei...

Täällä sen ehkä kehtaa tunnustaa, mutta olen nyt koronakaranteenin aikana saanut kavereita vieraaksi enemmän kuin varmaan koko vuoden aikana! 😁Disclaimerina se, että kukaan ei ole sen jälkeen sairastunut eikä sairastuttanut ketään. Että sinällään tuhoa ei ole näillä käynneillä saatu aikaiseksi.

Okei, ollaan saatu tuhoa keskivartalolle kyllä reippaamminkin!
Koronaeristys ei sinällään ole muuttanut syömistapoja hirveesti, enemmän mässyttämiseen on vaikuttanut synttärit, pääsiäinen, kaverit (joille piti leipoa herkkua.. jota jäi... jonka syön). Nyt ollaan siis viime kevään kiloissa taas.
Sulamo siis voisi kutsua jossain vaiheessa taas. Ja varmaan kutsuukin. Näin uskon vahvasti. Kunhan tuhoan pakkasesta Maailman Parhaan Pannarin loput sekä ihanat chocolate chip cookiesit..

Pieniä ja isoja harmituksia

Viime aikoina on alkanut kohtalo tai mikälie heittää kapuloita elämän rattaisiin. Osa niistä on pieniä, osa isompia, mutta harmittavia silti (lapsiystävällisenä blogina jätän tässä käyttämättä termiä kokovartalovitutus. Oops).

Tallinnan tuliaisena sain jonkin ikuisuuskoronan. Harvinainen tauti siinä mielessä mulle, että se nosti kuumeen iltaisin. Yleensähän ei kuume mulle kunnolla nouse, ja 37,1० C on meikäläisellä jo kuumetta. Akuutti vaihe kesti parisen viikkoa, mutta tauti ei ole vieläkään kokonaan lähtenyt. Nuha, tai sellainen seminuha, kiusaa vieläkin. Ja kohta kaks kuukautta reissusta! 😦

Muita pieniä juttuja on useamman lempipuseron pilallemeno - olen yllättävän lahjakas saamaan jotain rasvaa tai öljyä vaatteelle vaikka kuinka olisin huolellinen. Ja ei, rasva tai öljy ei lähde pois vaatteesta. Tai ehkä se lähtee, mutta siihen jää sellainen tummentuna.

Isommat harmitukset onkin sitten sellaisia mieltä kunnolla mustaavia.
Lähimetsä kaadetaan, ja se on meikäläiselle lähes ylittämättömän ison vitutuksen aihe. Luontohan on mulle Se Juttu enkä kestä yhtään puiden kaatamista. Järjellä ymmärrän tietenkin metsänomistajan tarpeet, mutta siltikään mun lähiympäristöstä niitä ei parane kaataa.

Toinen iso tieto oli, että naapuri harkitsee muuttoa. Ei vielä, mutta lähivuosina.
Ensireaktio tietoon oli, että alan harkita oman talon myyntiä myös, kipitin heti etuovi-comiin ja aloin katsella millaisia hintoja tämän alueen taloista pyydetään.
Mutta enhän mä tätä ees saisi myytyä, ei tätä kukaan osta. Liian "persoonallinen". Ja olihan tää kolme vuotta myynnissä Ennen Sitä, eikä ollut yhtään kiinnostunutta.

Mutta kun hetken kiehuin raivossani, tajusin, että jos siihen menee parisenkin vuotta, niin en tarvitsekaan heitä mihinkään. Nyt he ovat apuna koirien kanssa tarvittaessa. Mutta koska koirista aika jättää lähivuosina, ei sitten olisi sitä ongelmaa.

Nämä ei siis sinällään välttämättä ole mitään huikeita ongelmia maailmankaikkeuden mittakaavassa, mutta jotenkin on sellainen fiilis vaan nyt, että koko ajan tulee jotain, pientä ja isoa, joka yrittää moukaroida. Painotus sanalla yrittää, koska kyllähän mä bounssaan takaisin, vaikka se kokovartalovitutus kyllä syö naista.

Tulin nähdyksi

Kirjoitin vähän yli vuosi sitten siitä, miten ikääntyvä nainen muuttuu näkymättömäksi.
Tämä asiahan ei ole muuttunut mihinkään ja olen asiaa kavereidenkin kanssa pähkäillyt, ja heilläkin samanlaisia kokemuksia, vaikka osa vasta 40+.
Tieteellisesti todistamaton tosiseikka se kuitenkin on.

Pari viikkoa sitten oltiin naisporukalla Tallinnassa taas viikonlopun vietossa ja käytiin sitten yhtenä päivänä kivassa ravintolassa lounaalla. Saimme tarjoilijaksi oikein mukavan miehen, joka kesti kuuden naisen massiivisen juttuvyörytyksen ja pääsi oikein hyvin mukaan heittoihimme ja pikkuflirttiin.
Voi toki olla, että tulkitsen, mutta meillä oli ehkä sellainen pieni "connection". Käydessään pöydän luona hän jutusteli mulle vähän enemmän ja kertoi, että muistutin yhden leffan pirtsakkaa ja nättiä hahmoa. Lopuksi halasimme hänet kaikkien meidän kohdalla - muut saivat poskisuudelmat ja kevyen halauksen ja minä sain pidemmän halauksen.

Se, mikä tuosta jäi itselle päällimmäiseksi tunteeksi, oli se, että hän näki minut. Siitä on niin pitkä aika kun sitä on tapahtunut, että se tunne virkisti ja ilostutti, ja kantoi vielä pitkään sen jälkeen. Minut nähtiin. 😳

Saa tämä hyvä fiilis nyt luvan kestää hetken, koska en pääse Mun Mökille tänä kesänä 😔
Olin merkannut kalenteriin jo kauan sitten, että tammikuun puolessa välissä pitää varata aika. Viime vuonnahan olin liikkeellä vasta maaliskuussa. No, tietenkin nyt kun aloin katsoa listaa, joku oli varannu JUST MUN ajan 😡😖Lisäksi olivat hitusen nostaneet hintoja, joten aloin laskeskella, että vaikka miettisin toista ajankohtaa, hinta alkaisi olla aika suolainen.
Eihän siinä sitten muuta kuin illat istumaan koneella ja etsimään toista sopivaa. Ja huonosti löytyi! Koska nykyisin kaikki tuntuu a) vuokraavan vain hienoja (=kalliita) huviloita tai 2) naapurit aivan vieressä.
En edes halua mitään huvilaa, käy ihan hyvin ulko-wc, kunhan sähköt on, jotta voi iltaisin tai sateella katella koneelta sarjoja. Tärkeintä on sijainti, eli oma rauha ja järvi.
Yksi hyvältä kuulostava löytyi, mutta ei haluamaltani ajankohdalta. Otin sen kuitenkin, koska kyllä yhden mökkiloman haluaa tehdä kesässä!
Vielä surffailen josko toiselle ajankohdalle löytyisi jotain, mutta ainakin tällä hetkellä huonolta näyttää..

Ajan kulumisen algoritmi

Tiedättekö, mistä oikeasti huomaa ajan kulumisen?
Se ei ole oma tai lasten vanheneminen, ei vaatemuodin muuttuminen tai hiusten pidentyminen.

Se on oikeasti <drum roll> pakasteen sulattaminen!

Sulatan arkkupakastimen aina tammi-helmikuussa, riippuen pakkasista. Vaikka olen hionut tekniikan jo supernopeaksi, teen sen silti sellaisena pakkaspäivänä, että on vähintään -15⁰C mittarissa. Vaikka kunnon pakkastalvet alkaa jo kohta olla vähissä, aina joku pävä on ollut riittävän kylmä ja olen saanut homman hoidettua.

En muista nyt tarkalleen, teinkö viimeisimmän sulatuksen tammi- vai helmikuussa. mutta, ja nyt tulee se ajankulumisoivallus: Voin vannoa, käsi millä tahansa pyhällä tai epäpyhällä kirjalla, tai läpäistä heittämällä minkä tahansa high-tech valheenpaljastuskokeen kun sanon, että tein sen ihan vasta, tyyliin, pari viikkoa sitten.

Muistan kristallinkirkkaasti koko proseduurin, koska olen kehittänyt sen supernopeaksi hommaksi. Kuumaa vettä, sulatus, pyyhkiminen, kuivatus hetken ja kamat sisään. Ja tein sen siis eilen!! Tai siis mielestäni tein.

Kesälläkin kun käyn pakastearkulla ja huomaan, että siihen on seinämään tullut vähän jäätä, mietin, että miten se on niin nopeasti tullut kun vasta olen sulattanut sen.

Nyt kun on taas vuosi vaihtunut ja pakkasia odotellaan, ihmettelen, että miten näin usein pitää sulattaa mokoma kun sen on juuri ihan äsken tehnyt. Ja siitä on siis oikeasti vuosi. VUOSI??!!!

Mitään muuta todistetta ei ajan kulumisesta tarvita!