Kohta on joulu, kohta on joulu, kohta on joulu, kohta on joulu!

En sinällään ole ulkoisesti jouluihminen, koti ei pursua kaikenlaista joulusälää (äh, muistin juuri unohtaneeni ovikoristeen... ääää!)., mutta silti tykkään joulusta vieläkin aika paljon.

Vaikka jälkikasvua ei ole, jotenkin joulun tunteen olen onnistanut säilyttämään. Ei nyt mikään ihan lapsuuden kaltainen fiilis ole, mutta silti kiva suunnitella joulua, tai siis ehkä pitää täsmentää; suunnitella mitä jouluna syödään.

No, on kuusikin on tärkeä, se pitää käydä varastamassa naapu.. ei kun siis omasta metsästä ;)
Ja koristeltava niin hassunhauskan moninaisen oudon väriseksi.

Jouluvalot laitan ylös joulukuun alussa, tosin marrasmasennusvalot, yksi tietty kynttilätyyppinen, löytää tiensä ikkunaan jo marraskuun alussa. Mutta hei se on jo kansalaisvelvollisuus, koska on niiiiiin masentavan pimeät päivät!

Niin ja se syöminen. Sehän joulussa on tärkeintä. Ja pohtia mitä suklaata syö.
Joulusyömiset menee aika lailla joka vuosi samalla kaavalla (muikun mäti on aivan MUST), suklaatkin suureksi osaksi. Ja ruislimppu. Sen taidan leipoa tänä jouluna itse.

Yhtenä jouluna oli tarkoitus ostaa sellainen Budapest-lajitelma, mutta niitä ei taida enää olla. Siinä pli jotain mintun makuistakin (jes!), mutta se jäi siis haaveen asteelle.

Vaikka siis karppaus jatkuu edelleen ja jatkuu joulun jälkeen, jouluna vedän kaikkea herkkua ja maksan siitä sitten ainakin parina lisäkilona uuden vuoden jälkeen.
Mutta koska elän syödäkseni, herkut kuuluu jouluun ja meikälikkahan herkuttelee!

 Jouluun kuuluu myös pakollisena lumi, mutta se ei ole valitettavasti omassa vallassa, joten sen osalta joudun vain kiukuttelemaan jos sitä ei ole.
Ainakin vielä on niin surkean lämmintä, että ei lupaa hyvää, mutta eihän sitä koskaan tiedä...

Eipä aikaakaan niin voi kauhistus

Hups, taas on hurahtanut yli kuukausi etten ole ollut olemassa täällä.
Mutta mulla on hyvä excuse. Tai no, ei ole, mutta eikös kuulosta hyvältä, jos sanon, että on ollut töiden kanssa kiirettä? Saan reippaan ja ahkeran ihmisen maineen, eikös niin?

Joo, siis on hommia pukannut taas mukavasti, mutta eipä se olisi mitenkään estänyt blogaamasta.
Blogaamista on jälleen ehkä estänyt se, että mitään ei ole tapahtunut. Ei niin mitään.
Painossa, elämässä, asioissa, toiveissa, nothing.

Tai siis paino on nyt suunnilleen sen 74,5 kg, mikä on toki parempi kuin se hirvittävä 82 kg, mutta siitä se ei hievahda mihinkään. Tarttis varmaan jotain treeniä harrastaa, että se tuosta lähtis alaspäin.

Muutamia ravintolakäyntejä tms joissa ei voi itse vaikuttaa ruokailuun on ollut ja mielenkiintoista on, että silloin joka kerta paino nousee kilon ja kestää melkein pari viikkoa, että se putoaa taas.
Turha näköjään kuvitella, että tuon jumiutuneen rajan alle päästään ilman jotain kunnon kuntoiluja. Ja polvi ei taas siinä ole yhteistyöhaluinen.

Jouluna kiloja tulee taas vähintään se vakio kaksi, mutta ainakin ajatuksena on jatkaa karppaamista joulun jälkeen. Jouluna aion kyllä herkutella Paradis-askilla ja itse leivotulla ruis- ja ciabattaleivällä. Ja mädillä. Ehdottomasti mädillä! Muikun sellaisella, sorry, makuni on kallis. Mutta kerran kesässä tai siis joulussa sen voi tehdä.

Ai niin, tuote-esittely! Sallin itselleni vähän salmiakkia karppauksenkin keskellä ja uusi löytö on Tervapantteri.
Tykkään noista tervapastilleista sekä Panttereista, joten yksi aski per viikko on mukava lisäherkku. Suosittelen!

Ja vielä yksi lapsuusmuisto: muistaako kukaan niitä ALKUPERÄISIÄ salmiakkipanttereita, joita sai vielä 80-luvun puolivälissä mutta sen jälkeen tuote katosi ja kun se palasi, se on nyt joku ihme lälly mukasalmiakkilakritsi?
Se alkuperäinen on todella erinomaista salmiakkia. Miksiköhän ne lopetti sen?

Ihmisiä katoaa ja löytyy

Tähän sopisi pieni kulmakarvojen rypistys.
Ihmisiä = blogaajia, tai siis blogeja katoaa.
Eivätkö ihmiset ymmärrä, että eiväthän he itselleen blogaa, vaan meikäläistä varten??
On epäkohteliasta kadota enkä saa tietää mitä henkilölle tapahtui! Kauheet traumat iskee!

Puolinainen katosi ja löytyi onneksi, mutta Prouva Oo on edelleen hävöksissä. Huokaus.
Ihmisten pitää olla luotettavia ja pysyä heille kuuluvilla paikoillaan, eli blogeja ei saa tuhota noin vain.

No, mitäs muuta?
Paino? Joo, 74,5 kg. Jee.. Puolitoista vuotta sitten taidettiin olla viimeksi näissä mitoissa. Nyt alkaakin mielenkiintoinen odotus, että saadaanko kolmosella alkava luku seiskan perään nelosen sijaan. Ehkä. Hitaasti mutta jos varmasti?

Niin ja äskettäin oli Virallisempien Housujen tarve, ja kappas, ei tarttennut laittaa fat pantseja, vaan ne "tavalliset" oli ihan hyvät. Massiivisen lounaan jälkeen vähän kiristivät, mutta kyllä se mahamakkara siitä sitten asettui.

Ajattelin tuossa muiden blogauksesta kiukutellessani, että kai sitä itsekin pitää itsestään välillä ilmoitella, mutta kun mun elämässä ei juuri nyt tapahdu yhtikäs mitään. Ei sitten niin yhtään mitään. Jokainen päivä seuraa toistaan suht samanalaisena, eikä kohokohtia, joskin ei mitään negatiivistakaan, ole eikä tapahdu. Raportoi siinä sitten elämästä..

Kaikenlaista ja ei mitään

Nyt on ollut taukoa bloggauksessa jonkin aikaa, eikä välttämättä mistään erityisestä syystä.
Pidin tuossa toki pitkän ja sinnikkään flunssan, joka veti petikuntoon melken kahdeksi viikoksi, mutta eipä se nyt myöskään ole syy.

Ehkä pääsyy on se, että ei ole mitään kummempaa tapahtunut :)

Paino on hitusen hiljalleen alempana, nyt ollaan 74,9 kg - jee!
Hidasta on, mutta olkoon, mihinpä tässä on kiire.

Kuva ei liity mihinkään, kunhan tuo tunnelmaa.. ehkä?

Polvea en ole testaillut matolla, koska se ilmoittele säännöllisesti olemassaolostaan - eikä sillä hyvällä tavalla.

Oho, tsekkasin ja tässä onkin mennyt kuukausi melkein edellisestä postauksesta. Eipä sitä ajan kulua huomaa kun on tylsää ;)

Alkaa vähän jälleen potuttamaan (olen kohtelias enkä käytä v-sanaa ;) tämä tilanne.. Eli kun en voi tehdä mitään millekään ja pitää vaan odottaa, että elämä jotenkin loksauttelisi palikoita paikoilleen. Mutta kun eipä siitäkään ole takeita, että elämä niin tekisi. Argh. Tällainen välitilalimboilu ärsyttää suunnattomasti.

No, positiivista on, että flunssa selätetty, joskin oli shokki saada sellainen ekaa kertaa yli 10 vuoteen. En edes muistanut, miten raivostuttavan ärsyttävää on pärskiä, aivastella ja niistää nenä punaisena. 

Jätetään juoksumatto

Pannahinen, eipä polvi tykännyt yhtään matosta tänään.

Sain siis itsestäni vihdoin irti tehdä kävely matolla enkä kuunnellut laiskuuden kuiskutuksia väliin jättämisestä. Itse kävelyn aikana ei tuntunut missään, mutta nyt muutama tunti myöhemmin molemmat polvet huutaa hoosiannaa, vasempi enemmän, mutta ei oikeakaan ihan hiljaa ole.

Harmittaa, koska aiemminhan matolla käynti ei ollut ongelma, vaan epätasainen maasto.

Pah. Hemmetti.

No, ei voi mitään, vielä pidettävä taukoa.. tai no, ei tuo kovin tauolta tunnu vaan enemmänkin lopetukselta. Kallis ja lähes käyttämätön juoksumatto myydään??!
En kyllä siihen haluaisi vielä lähteä. Vaikka tuo vie ihan jumalattomasti tilaa :)

Vähän vähiin jää nää liikkumismahdollisuudet.
Ja juu, en lähde nivelystävälliseen uintiin, koska lähin uimahalli on kaaaukana enkä ala laittaa siihen aikaa ja rahaa, että sinne asti ajaisin. Plus, jostain syystä saan aina uimahallissa uimisesta nuhan. AINA. Tykkään kyllä vedessä läträtä ja jos olisi uimahalli lähellä, taatusti kävisin, mutta joka kerta olen (aikuisiällä siis) saanut uintikerralta tuliaisiksi nuhan. Ärsyttävää.

Eli jäljelle jää <rummun pärinää> tattadadaa.....kiukuttelu! Jeeee!!!

Selkäkipu selätetty!

Meni siinä se noin viikko, mutta sitten se kipu katosi kokonaan :)

Viikonloppu meni muiden (ei-karppi)ruoissa, joten olen odottanut, mitä paino sanoo. Mutta kappas, se on tuo sama 76,1 kg vieläkin.
Nyt kun selkäkipu on poissa ja lääkkeetkin taas kaapin perällä, alkaakin odotus, että alkaako jotain muutosta tapahtua alaspäin.
Olishan se hauska nähdä vaikka 75 alkava luku :D

Huomasi muuten viikonloppuna, että kun oli hiilaripitoisempi ruoka (yritin ottaa niin karppipitoista kuin tarjolla olevasta pystyi - ei pahemmin pystynyt), oli  jotenkin iltaisin heti raskaampi ja täydempi olo. Siis sillee niinku huonolla tavalla täydempi olo.
Onneksi se oli vaan muutama päivä ja nyt ollaan taas itse päätettävissä ruoissa.

Lokakuussa pukkaa sitten joka viikonloppu jotain menoa/syömistä, joihin ei itse voi vaikuttaa, mutta en ota siitä ressiä. Yksi päivä viikossa ei maailmaa kaada, jos ruokana ei silloin sattuisi olemaan karppia. Muina päivinä sitten mennään karpisti.  

Tänään meinasin vahingossa melkein mennä juoksumatolle! :D
Polvi tosin kiukuttelee vieläkin, mutta olisihan sitä voinut testata. Mutta väsytti jotenkin niiiiin armottomasti, että lusmuilin tuosta jälleen pois. Jos nyt sit jonakin päivänä ehkä jossakin vaiheessa... ;)

Kipu lisää kiloja?

Ehti tässä jo nyt pikku nytkähdys alaspäin tapahtua painossa, ja lopputulemana oli 76,1 kg -jee!
Senttejä oli lähtenyt vyötärön kohdalta viisi ja pömpön vararenkaan kohdalta  neljä.

Mutta sitten viikonloppuna nitkautin selän kun jalka lipsahti ja siitä asti olen potenut alaselkäkipua aika lailla.
Mielenkiintoista oli, että vaikka syömiseni eivät muuttuneet viikonloppuna, paino nousi yhdessä päivässä kilon (!?!).
Onkohan kyseessä vain jokin nesteiden kertyminen tms vai voiko kipu asettaa kroppaa johonkin stressitilaan ja kerryttää painoa?
Stressihän meikäläisellä saa aikaan ummetusta eikä painon pudotus onnistu, mutta ennen ei ole kipu ollut mitenkään vaikuttava tekijä - tuo polvihan kiukuttelee joka päivä. Ja stressiä ei ole mitään ihmeempää, samat ratkaisemattomat asiat ne on edelleen ratkaisematta. Ainakaan en tunne olos stressaantuneeksi.
Vai onkohan kyseessä kivun määrä ja tabujen nappaamisen tarve?

No, ainakin voi riemuita siitä, että vielä viime viikolla paino oli uudessa alakohdassa :D Jospa se tästä nyt laskee sitten jos ja kun tuo selkä helpottaisi.

Jotenkin on olo nyt jos ei tyyni, niin ehkä alistunut, mutta ei supernegatiivinen. Edelleenkään asiat, joiden edistymistä on tässä odoteltu, eivät ole edistyneet, ja välillä ahdistikin ihan täysillä. Nyt pyrin, ja onnistun olemaan ajattelematta asiaa sen enempää.
What happens, happens, when it happens. Ei kai sitä muuta voi toivoa ja olettaa.

Meni ihan jäätelöksi

Tämä tarina on tosi.
Valitettavasti :D

Oltiin miehen kanssa viime viikolla reissussa. Muistin jossakin vaiheessa, että ennen kuin kesä loppuu, pitäisi sitä Dajmin suklaaversiota kokeilla.
No, kun sitten jossakin vaiheessa pysähdyttiin, haettiin jädet. Mulle testiksi tuo Dajm suklaa ja miehelle joku mansikkatuutti tms.
Heti kun päästiin autoon, siis saman tien, miehelle iski paha hedari eikä hän pystynyt jäätelöään syömään.
No minähän tunnollisena tyttönä sitten vedin ensin oman tuutin ja perään sitten hänen tuuttinsa. Ja tulipa ällön täysi olo.

Mutta siis mielenkiintoisinta on, että en voinut ajatellakaan, että heitetään tuo miehen jäde pois. Eli että kun hän ei sitä voi syödä, se vaan pannaan pois. Oltiin siis keskellä ei mitään ajamassa eikä kotipakastinta ollu lähelläkään, eikä mitään muutakaan pakastinta.

Mietin siinä jädeä syödessä, että mikä hemmetti se on, että en vaan voi kestää sitä, että ruokaa heitetään pois. Eli ennemmin meikä vetää ison tuutin, joka ei edes ole kovin kaksisen makuinen, kuin heittää sen roskikseen. En tiedä. Lapsuuden trauma - ruoka oli iso juttu (ei kovin varakkaita oltu) eikä se edes ollut kovin hyvää (äiti ei kaksinen kokki), joten kun jotain hyvää oli olemassa, se piti syödä vaikka pitkin hampain?
Huokaus.

No analyysia siitä Dajm suklaasta: eipä mitään maailmaa täräyttävää. Tiedä sitten johtuuko siitä, että takana on karppausta se kuukausi eikä makeaa ole kovin paljon mennyt. Siis ihan ok tavallinen suklaatuutti, tosin propsit siitä, että oli täyteläisesti suklaata, ei mikään häivähdys makua. Tosin maku meni sitten myös ihan hitusen tumman kaakaojauhon puolelle.
Eli nyt on koettu, en usko, että välttämättä toiste ostaisin.

Ja paino? Se on nyt ollut pari viikkoa samassa, 76,3 kg. Saa nähdä lähteekö se tuosta alaspäin. Senttejä en ole muistanut mittailla, voisihan ehkä senkin jossakin vaiheessa tehdä ja katsoa, onko mitään tapahtunut.

Tyytyväistä hyrinää

Ei kai tässä kerrankin voi muuta kuin olla tyytyväinen. Halusin päästä läskistä eroon, jotta mahdun fat pantseihin. Tänään vaaka näytti 76,5 kg. Fat pantseja en ole vielä kokeillut kuitenkaan kun en ole vaan muistanut :D
Puolitoista vuotta sitten taisi viimeksi vaaka näyttää tuolla numerolla alkavaa lukua.

Vieläkään en kyllä näköjään osaa ja uskalla ajatella, että nuo menneet kilot olisi "oikeasti" lähtenytttä läskiä. Ne on vaan nesteitä, ei tuo kerro vielä mitään, ei tätä voi vielä hurrata.
Hmm.. ehkä voisi kuitenkin. Mutta jos en nyt vielä.

Tietenkin tuo on edistystä, mutta siltikään ei näköjään mieli pysy mukana, että tuo olisi jotenkin saavutus.. Hassua. Onhan tuo kolme kiloa vähemmän kuin aloittaessa!

Juoksumatolle en ole vieläkään päässyt. Polvi kiukuttelee edelleen ja jotenkin noi mun metsäkäynnit on kirottuja: melkein joka kerta kun käyn siellä, jotenkin onnistun liukastumaan tai liikauttamaan jalkaa vinoon siten, että polvessa tuntuu!

Vielä menee muutama päivä vatukossa ja mustikoita kökkiessä, mutta sen jälkeen ehkä voisi uskaltautua tuohon matolle kävelemään. Ei sentään mitään kunnianhimoisempaa, mutta jos sitä edes voisi tehdä.

Huolestuttavan helposti tämä on mennyt. En tajua miksi oma pää ei keksi enempää ansalankoja.. luulisi jotain kierouksia keksivän.
Mies ei onneksi ole kantanut kaupasta mitään herkkuja enkä itsekään ostanut mitään laivalta. Tai siis tummaa suklaata muutaman levyn. Ne vaan näytti olevan saman hintaisia kuin maissa, joten en vaivautunut kantamaan enempää niitä kotiin.
Ongelma, tai siis syy siihen, että en ole vetänyt mitään herkkuja tms lienee se, että ei mahdu. Ei vaan jaksa. Aamiaisen jälkeen ei oo nälkä tuntikausiin ja illallisen jälkeen on taas niin täysi, että ei mitään osaa edes haluta. Joinakin iltoina olen jopa jättänyt mustikat/vadelmat syömättä, kun ei jaksa. Kaipa tuo karppiruoka on niin täyttävää ja pitää nälkää niin pitkään.

Suomi on ylipainoisten (naisten) maa

Kävin tuossa jokin aika sitten Tallinnan risteilyllä. Sellainen päiväkeikka. Tosin ei viinaa tullut haettua, vaan kaverin kanssa käytiin shoppailemassa ja katselemassa kesäistä kaupunkia.

Tiedä sitten miksi, mutta jostain syystä tuon risteilyn aikana näin järjettömän paljon ylipainoisia, anteeksi nyt vaan, läskejä (suomalaisia) naisia.

HUOM - olen itsekin samaan ryhmään kuuluva, joten tämä ei ole arvostelua, vaan toteamista. 

En tiedä johtuiko ehkä siitä, että oli aikaa istua ja tarkkailla pidempään isompaa ryhmää ihmisiä (laiva oli täynnä) vai se, että oli kesä, vai se, että oli kyseessä Tallinnan risteily, vai se, että oli kesävaatteet (tiukat t-paidat) monella päällä vai mikä lie, mutta kaikkialla näkyi reippaasti tuhteja naisia. (Ja juu, myös miehiä, mutta keskityn nyt naisiin).
Eikä siis vain vähän ylipainoisia, vaan toooodella massiivisia naisia.

Enkö ole ennen nähnyt näin paljon yhdessä paikassa tai suht rajatun ajan kuluessa noin paljon noin isoja naisia? Vai enkö ole kiinnittänyt huomiota heihin ja nyt jotenkin etsin heitä katseellani? Vai onko suomalaisten lisääntyvä ylipaino nyt jotenkin enemmän näkyvää?

Oli syy mikä vaan, niin tuli mieleen, että kyllä meillä suomalaisilla selvästi on noita pudotettavia kiloja vähän enemmän kuin lääkäri määrää.
Voihan olla, että jokainen näkemäni nainen oli jo tekemässä asialle jotain, tai ei aikonut tehdä asialle mitään - sehän on se ja sama, eipä se minulle mitenkään kuulu.

Sen huomasin, että 98% näkemistäni naisista oli samalla tavalla omppulihava kuin itse olen: eli sellainen isotakamusmainen tyyppi (joita näkee esim. Jenkkilästä näytetyissä kuvissa/ohjelmissa) oli selvästi vähemmistössä. Eli jalat saattoivat olla kapeahkot, mutta sitten olikin tuo iso keskiosa. Sellainen olen minäkin. Ehkä suomalaisten geeneissä on enemmistönä tuo omppulihavuus - ainakin tämän täysin epätieteellisen ja mitättömän pienen otannan perusteella olisi näin :)

Katos perhana, se toimii

Tasan 77 kg näytti vaaka tänä aamuna. Ei hassumpaa kahden viikon tulokseksi!
Viimeksi olen tainnut olla lähellä tätä painoa yli vuosi sitten! Time flies when you're eating too much.. :D

Edelleen olen sitä mieltä, että ne ensimmäiset pari pudotettua kiloa ei kerro mitään - ne on niitä nesteitä ja muuta, joka lähtee "helposti".
Eli tästä eteenpäin tulevat tulokset on sitten niitä, joilla on oikeasti merkitystä.

Mutta kelpaa tulos, en valita!

En tänä aamuna mitannut michelinejä, en muistanut, mutta viikonloppuna otin mitat ja toisesta kohdasta oli lähtenyt se sama sentti ja toisesta kaksi senttiä. Onhan tuossa vielä senttejä mitä lähteä.

Nyt on kaikki karkit syöty pois ja viime viikolla ostin pari Fazerin Pure Dark -levyä. Sen ihan tavallisen 70% ja tietenkin minttuversion. Niitä olen syönyt yhden rivin per levy per ilta. Täytyyhän sitä jotain herkkua olla jälkkäriksi hemmetti!

Niin ja tietenkin vedän joka ilta noin litran vadelmia ja mustikkaa - meillä on täällä marjoja ihan huikeasti ja nyt kun pakkasessa on tarvittava määrä, haen aina yhden litran syötäväksi. Ei tuo kausi niin kauaa kestä, että noihin ehtisi kyllästyä. Ja kausikin alkaa olla lopuillaan - ainakin vadelmat alkaa olla loppusuoralla kohta.
No, kaverin karviaispensaaseen kun pääsis vähän ryöstöretkelle, niin saisi niitäkin nautittavaksi!
En oikein tykkää ostaa karviaisia torilta kun joka kerta niissä on enemmän puoliraakoja kuin kypsiä.
Pitää vaan keksiä mitä niistä sitten tekisi - suuren osan varmaan napsin heti suuhun, mutta jos niitä on paljon, niin pitäisi miettiä mille keitokselle olisi käyttöä. Hilloja en käytä, mutta törmäsin karviais-chutney -reseptiin yhtenä päivänä.. ehkä sellaista voisi kokeilla. 

Kun vaan nyt alkaisi tapahtu noiden itsen-ulottumattomissa-olevien asioiden suhteen jotain edistystä, niin tässähän voisi alkaa olla positiivinen! ;)

Tai edes fat pantsit!

Kokemusten käsittelyä

Nyt on viikko takana karppausta ja hyvin on mennyt.
Laitetaan nyt tähän niitä mittoja, vaikka ne nyt ei ole ne oleellinen asia (se, että ne fat pantsit edes mahtuu, on).
Paino 78,3 kg, eli kilo lähtenyt. Se on taatusti nesteitä yms, joten se nyt ei kerro yhtään mitään vielä.

Unohdin aamulla mitata vararenkaan ennen kuin join ison lasillisen vettä (yritän saada mahan toimimaan aamuisin sillä tavalla - ei onnistunut tällä kertaa). Mutta mittasin silti huvikseni ja sentti oli lähtenyt molemmista kohdista. Jälleen, taatusti turvotusta tms ollut, joten ei tuokaan mitään kerro.

Mutta siis ihan hyvin on homma lähtenyt käyntiin.

Selvästikin silloin edellisellä kerralla vuosia sitten söin enemmän per päivä (kurkkasin vanhoja ruokapäiväkirjojani). Nyt jos syö kunnon aamiaisen, esim. munakkaan ja kasviksia, on oikeasti ihan täysi olo pitkälle iltaan. Eli syön vain kahdesti päivässä, aamiaisen ja päivällisen/illallisen. Nyt on jäänyt pois se aiemmin n. klo 14 tullut huikoominen, johon on pitänyt ottaa jotain; hedelmää tai mitä lie kaapissa on ollut.

Ketoosissa en ehkä vielä ole, joskin muutamana päivänä on käväissyt tuttu päänsärky.
Ketoosiin en ehkä ole siksi vielä päätynyt, koska päätin syödä pois aiemmin kerätyt irtokarkit ja riisisuklaan. Ei niitä siis paljon ole, mutta syön niitä niin hitaasti, muutaman irtiksen per päivä. Joten ehkä ketoosi ei pääse päälle.
Tiedä sitten olisiko järkevämpi vetää kaikki karkit kerralla huiviin ja sittenhän ne olisi loppu, mutta toistaiseksi olen nyt mennyt tällä. Ei noita moneksi päiväksi enää ole.

Ja eilen tein sitten jotain niiiiin oman luonteen vastaista: heitin salmiakkia roskikseen!!
Tässähän on ristiriita kahden oman elämän johtotähden kanssa: 1. salmiakki on best of the best of the best ja 2. herkkuja ei heitetä roskiin.
Mutta. Kyseessä oli Hyvää makumaasta pussin salmiakit. Ne ei vaan jotenkin putoa. Siis aiemmin olen nekin sönyt, koska herkkuja ei heitetä roskiin, mutta nyt päätin, että en turhaan niitä vetele kun en mausta tykkää. Kyllä sielua raapi, mutta heitin silti.

Suurimmaksi ongelmaksi nousee taas se sama kuin aina ruoanlaitossa - en keksi mitä laittaisi ruoaksi. Olen jälleen selaillut karppireseptejä, mutta monessa niistä on juustoa, jota en syö. Tämä on aina meikäläiselle ongelma - keksiä jotain uutta kivaa erilaista syötävää. Inhoan vetää samaa ruokaa päivästä toiseen.

Kokeillaas karppausta

Sain nyt jostain ihmeen salaisesta paikasta jonkinlaisen kohennuspuuskan ja päätin alkaa taas karppailla.
Eihän siinä mitään menetä. Kai.

Tein siis sitä kahden vuoden ajan muutamia vuosia sitten ja painon osalta mitään ei tapahtunut. Energiaa oli kuitenkin kuin keskikokoisessa ydinvoimalassa ja se oli mukavaa.
Näin jälkikäteen ajateltuna analysoin, että paino ei pudonnut, koska söin sittenkin liikaa. Vaikka kai karpatessa ei voisi periaatteessa syödä liikaa (?).. No, meikä voi :D

Mutta, tiedä nyt sitten miten homma etenee ja kauanko tätä kestää.
Horisontissa vaan siintää syksy ja ne fat pantsit, joihin ainakin olisi mahduttuva, mieluummin toki niihin normaaleihin housuihin.

Aamupaino oli 79,3 kg - juuri sen piirun verran alle psykologisen kammottavuusrajan, kasilla alkavan numeron. Takana oli toki herkuttelua viikonloppuna, taatusti näkyy painossa.
Mittasin huvikseni myös vyötärön (minkä??) ja pömpön kohdalta meikäläisen leveimmän kohdan. Onpahan sitten jotain mitä seurata.
Aion Kekkospunnituksia harrastaa edelleen, mutta ylös kirjaan mittoja vaikka vaan kerran viikossa.

Nyt vaan pitäisi keksiä taas niitä syömisiä, jotta olisi vaihtuvuutta riittävästi. En vedä karppausta ihan Atkinsmaisesti miinushiilareille (tjtn), lähinnä siis nyt jää pois leipä, riisi, peruna ja pasta.

Kasviksiahan syön aina paljon, mutta huomasin jo tämän aamun aamiaisesta, että kyllä näköjään karppiaamiselle niitä tulee enemmän: esim. jos aamiaiseni olisi ollut ruisleipää, en usko, että olisin siinä yhteydessä syönyt kahta avomaan kurkkua ja isoa tomaattia. Olisin syönyt yhden noista leivän päällä. Eli sinällään meikäläisellä karppaus ei tarkoita heti huikeaa lihan mättöä kaksin käsin.

Niin ja liikunta? Not going to happen. Ainakaan vielä.
En muista olenko maininnut koskaan, mutta meikäläisellä on selkä aika romuna ollut vuosikausia. Se ei muuten arjessa tunnu eikä mitenkään estä liikuntaa, mutta nyt kun olen käynyt kökkimässä mustikoita poimimassa, selkä sekä polvet huutaa vuorotellen hoosiannaa. Eli niin kauan kuin poimin mustikoita ei kannata kuvitella menevänsä matolle - polvet on todella kipeet. Mutta eipä tässä nyt huikean montaa päivää enää ole mustikoita tarkoitus poimia (pakkasessa on jo kohta se määrä, jonka joka vuosi poimin) ja seuraavaksi siirryn vatukoihin rellestämään. Siellä onneksi selkä eikä polvet tule niin kiusatuksi.
Eli voisi kuvitella, että muutaman viikon sisällä polvet olis ehkä (?) toipnueet sen verran, että uskaltautuisi taas matolle kävelemään.
Mutta katellaan sitä sitten myöhemmin.

Käsittämätöntä tämä ajan hammas

Nyt tulee sitten valitusta ja kiukuttelua oikein olan takaa.
Olen kiukutellut näistä asioista ennenkin ja tulen kiukuttelemaan tulevaisuudessakin. Ja ei, en välttämättä tule tekemään asialle mitään, kunhan siis kiukuttelen. 

En käsitä, tai siis juu käsitän, mutta EN HYVÄKSY, että iän myötä tämä homma menee koko ajan vaan vaikeammaksi.
Olen perinyt äitini ulkonäön aika paljolti ja kun muistelen häntä vähän alle viisikymppisenä, hän oli pieni ja pyöreä. Yllätys yllätys, meikä on pieni ja pyöreä! Vanhuksenakin hän on edelleen pieni ja pyöreä (joka kai on ok vanhoilla mummoilla), joten tiedä sitten onko meikäläisellä mitään mahiksia tämän junan suuntaa muuttaa. Tai halua. Tai viitseliäisyyttä.

Keväällä ja alkukesästä ei pahemmin tullut herkuteltua eikä sortumisia. Mutta eipä paino paljon pudonnutkaan. Syynä tähän lienee se, että syön aika isoja rekkakuskiannoksia ruokaa.
Ja se on epäreilua: miksi en voi syödä kunnon isoa lautasellista hyvää ja herkullista ruokaa?? Miksi pitää alkaa pienentää annoksia kun ikää tulee?

Tiedän, että kyse on aineenvaihdunnan hidastumisesta ja blaa blaa blaa. Ei kiinnosta. En halua, että homma menee näin!

Kun olenhan jo niin paljon luopunut herkuista, jättänyt syömättä tsiljoona herkkua, ja tässä on tulos?! Läskejä pukkaa ja pysyy! Miten kiittämätöntä!
Miksi ne syömättä jääneet herkut ei mitenkään voi miinustaa syötyjä??
Miksi hyvät teot ei kumoa huonoja valintoja??

Hyvä esimerkki on tämän viikon leivonta. Päätin kokeilla Me Naiset -lehdessä ollutta pataleivän reseptiä. Ihan hyvää tuli, joskin se oma tekemä ciabatta on koostumukseltaan parempaa. Tuo on jotenkin liian kiinteää. Kuitenkin siis ihan hyvää.

Pataleipä a la Me Naiset

Mutta siis siihen kiukuttelun aiheeseen: kuinka paha juttu on, jos leivon kerran muutamassa kuukaudessa vaaleaa leipää ja syön sitä hiljalleen pakkasen kautta pois? Ei varmaan kauhean paha, mutta siltikin, taatusti tämäkin leipä näkyy mahan ympäryksessä! Eli nämäkin silloin tällöin tehtävät herkut pitäisi jättää pois. Mitään kivaa ei saa ikinä tehdä?!!

Mutta joo, mahamakkarassa se näkyy.
Tai siis mullahan on aina näin omppuna ollut se mahamakkara.
Nyt kuitenkin olen viime kuukausina saanut kehiteltyä itselleni oudon etumahan (?!). Eli nyt siis kun katson alaspäin, tuossa keskiruhossa on iso pinkeä pönöttävä pömppö. Ärsyttävää!

Kävin viime viikolla Cittarissa ja jossakin hyllyvälissä katse sattumalta osui johonkin naiseen väistäessäni häntä.
"Jaa, raskaana. Mutta hetkinen, eikös tuo äsken puhunut tuossa tuon iäkkään miehen kanssa, onko tuo sitten nuori nainen? Ei muuten ole, hetkinen, tuohan on taatusti yli viiskymppinen nainen. Jessus mikä eturessu. Ja päällä pinkeä huppari, näyttää ihan siltä, kuin olisi kahdeksannella kuulla raskaana."

Niin, meikäläiselläkin olisi samanlainen jos olisi jotain pinkeää päällä. On käynyt kuten Sarah Suomalaiselle: olen saanut huikean pömpön!
Ja tämä pömppö ei kyllä mahdu mihinkään fat pantseihin, ei sitten millään!

Ahdistusta ja angstailua

Eipä ole oikein mitään muuttunut edellisen postauksen jälkeen. Siksi en ole tainnut mitään kirjoitellakaan.

Elämässä on ollut jo parin vuoden ajan sellainen tilanne, että odotan yhtä asiaa tapahtuvaksi, eikä minulla ole siihen mitään vaikutusvaltaa milloin ja miten se tapahtuu. Jos tapahtuu. (Pakko tapahtua, muuten poksahtaa pää helvetti!)
Joten siksikin ahistelee välillä. Ei pahasti, en ole ahdistuvaa tyyppiä, mutta jotenkin se silti välillä vetää saamattomaksi. Ehkä jos olisin masentuvaa tyyppiä, voisin masentua, mutta kun en osaa niin en osaa. Ehkä parempi niin.
Ahistuminen, ärtyminen, kiukuttelu tms ei kuitenkaan liity syömiseen mitenkään.
Aiemmassa elämänkriisissä huomasin, että negatiivisten asioiden sattuessa menee ruokahalu. Se on ne hyvät ja hauskat asiat, se arki, joka lihottaa meikäläisen. Niin ja se, että mätän suuhuni enemmän kuin mitä kulutan, ylläripylläri.

Pahoitteluni, se Kismet on edelleen testaamatta, joskin muuten on joitakin herkkuja saatu nautittua.
Kaverin mökillä käytäessä ostin kesän toisen jädesatsin - erinomaista oli tietenkin ja myyjälikka oli tosi hövelillä päällä: tilasin kaksi palloa kun olen tottunut, että pallot on pienet, mutta nyt olikin sitten vähän ronskimmalla kädellä tarjolla Vanhan Ajan Suklaata (jota siis saa vaan kesäisin jädekioskeista) ja sitruunalakua. NAM.
(Huomasin muuten tuosta yhdestä aiemmasta postauksestani tuon Dajm suklaan, jonka olemassaoloa en edes muistanut.. hmm.. )

Paino? 77,8 - 79,4 kg, riippuen olenko käynyt kaverin mökillä ja ollaanko mässytetty kaikkee ihanaa. Mökillä käynti on erinomaisen rentouttavaa kun on järvi, sauna ja bestis, jonka kanssa juoruta maailma kallelleen, mutta ei mitenkään laihduttavaa.

Eli ihan samassa mennään kuin aiemminkin.

Viime viikolla kävin pitkästä aikaa matolla kahtena aamuna kävelemässä (en uskaltanut missään nimessä testata hölkkäämistä) eikä polvi sanonut mitään. Jee!

Tänä kesänä vähän hakusessa...

MUTTA, sitten kävin itsepoimintatilalla hakemassa mansikoita ja samana iltana sitten tsekkaamassa ekat mustikat metsästä = kyykin, nousin, laskeuduin, taivuin ja väännyin monin eri tavoin. Tuloksena: polvet todella hermostui.Yritin perjantaina matolle, ja heti alkoi polvi kiukutella.
Nyt kun on edessä marjakautta lähiajat (mustikoita pitää hakea nämä lähipäivät ja sen jälkeen alkaa vattujen vuoro) niin oletettavissa on, että polvet edelleen tykkää kyttyrää.. Vadelmien kohdallahan ei onneksi tule samanlaista kyykistymistä tms kroppaa kiusaavaa...

Meikä on kyllä aivan romu!

Nyt on vaan homma niin, että muutamia kiloja pitää saada pois. Lähinnä siksi, että kesävaatteet on tämän(kin) mahan kestävät, eli sopivia vaatteita löytyy. Mutta kohta pukkaa syksyä ja joudun yrittää mahtua niihin fat pantseihin, joihin en siis mahtunut keväällä kunnolla.. PAKKO siis tehdä jotain.
Jossakin vaiheessa joo. Kunhan tässä nyt saisi aikaiseksi ehkä joskus jotain.. Joo joo!

Polvia ja pysyvää paksuutta

Kirjoittelu on jotenkin jäänyt, kun ei ole mitään suurempaa ja kummempaa tapahtunut. Arki rullaa omalla painollaan, hyviä ja huonoja asioita sattuu ja tapahtuu.

Ärsyttävimpänä on nämä polvet. Onnistuin pari viikkoa sitten idioottina kai lopullisesti rikkomaan toisen polven. Kai..
Yhtenä kauniina aamuna lähdin hölkälle ja polvissa tuntui "jotain", mutta ei kipua mitenkään. Päätin niistä sykkeistä viis veisata, joten hölkkäsin vähän pidemmälti kuin aiemmin. Muuten meni ok, mutta eipä polvet tykänneet yhtään. Vasen on siitä asti ollut ilkeänä ja tänään kun kuulostelin, että eihän siinä nyt tunnu mitään, OIKEA polvi siihen sitten huikkasi, että täällä ollaan, ja kipuillaan! Paskat sitten siitä hölkkäilystä nyt tän kesän osalta. Kunhan ei olis menneet lopullisesti.

Painon suhteen alimmillaan se on nyt ollut 77,8kg, joten vähän saatu alas ilman mitään suurempia tekemisiä. Mieskin on osannut olla kantamatta herkkuja naaman eteen. Ehkä se tajusi sen kun yhtenä päivänä piti lähteä leffaan ja se näki, että fat pantsit tursuili liitoksistaan...

Tajusin tässä juuri äskettäin, että tässä n. 78 kg painossa tuntuu olo taas "normaalilta". Siis siltä oudolta vääristyneeltä olotilalta, että eihän tässä mitään ihmeempää. Tämä johtuu siitä, että kesähousut on joustavaa kangasta (thank gods for that!!) eikä kiristä samalla tavalla kuin fat pantsit. Ja siten siis kuva kiloista vääristyy.

Aiemmin tämä olotila oli 74 kg kohdalla. Sitä ennen 69 kg kohdalla.

Eli kun ikää ja kiloja tulee, mieli hilaa sen epämukavuuden olon rajan kilojen kera ylöspäin! Miten nerokasta! En siis tunne olevani läski vaikka vaatteet ei mahdu päälle! HAH!
Miten sitä ihminen osaakaan huijata itseään..

Yhden jäden olen vasta tälle kesälle ehtinyt nauttia, olen yrittänyt pysyä kaikesta noista herkuista erossa. Tosin samaan aikaan (kun on ei-niin-kiristävät-vaatteet päällä) kuiskuttelee jäätelöhenki olakpäällä, että miksei sitä nyt voisi useammin, onhan kesä (vaikka surkeat keliT!!) ja tuossakin kioskissa näyttää olevan omia herkkumakuja jne jne.. Jonkin verran kai sitä pystyy vastustamaan kiusauksia, mutta ei loppumattomiin.
Mutta se aiemmin kertomani uusi Kismet on edelleen maistamatta!

Kävelin kiusauksen ohi - kahdesti

Viime viikolla oli Cittarissa sitten oikein panostettu uutuustuotteen myymiseksi: kun käveli sisään, vastassa oli kaksi hyllyä täynnä (tietenkin ihanaa) uutta tuotetta.
Ja se tuote oli kuin räätälöity meikäläiselle - eli Lakritsi Kismet.

Tietenkin ne tekee tuotteen, jossa yhdistyy meikäläisen himot ja halut - suklaa ja laku (no oikeasti se himo kohdistuu salmiakkiin, mut nehän on niinku vähän sama tuote ;).

Näin tuon siis kävellessäni kauppaan - ja jatkoin matkaa.

Lappasin kärryn täyteen kaikkea mahdollista ja lopuksi lähdin hakemaan salmiakkia karkkihyllystä. Koska ilman salmiakkia ei voi elää, eikä kukaan saisi sellaista olettaa tai edellyttää.

Tuohon uutuuteen liittyen olivat sitten panostaneet oikein kunnolla: vielä karkkihyllyjen luona oli erillinen IIIIISO hylly täynnä tuota - ja vielä todella hyvässä tarjouksessa, 2 kpl 1,20 € tai jotain.

Kävelin ohi ja hain salmiakkini ja menin kassalle.

Jossa jälleen uusi houkutus! (Kyllä, tämä tarina on tosi).

Näköjään nyt on olemassa Dajmilta suklaatuuttiversio. Melkein mahdoton ohittaa! Dajm-tuutti on mielestäni muuten ok, mutta vaniljajäätelö ei lämmitä. (Sivumennen sanottuna vanilijajäätelö tulisi julistaa laittomaksi, kaikki olemassaolevat jäätelöt tulisi kerätä kasaan ja polttaa isolla roviolla).
Mutta suklainen Dajm - ah ja voi!

En ostanut.

Miten ihmeessä tämä oli mahdollista te kysytte?

Jaa, ei aavistustakaan?!

Ehkä nyt kun olen yrittänyt syödä fiksummin (ja haa - aamupaino 78,3 kg eli 1,5 kg kadonnut), pystyn hetkellisesti tekemään järkeviä päätöksiä. Jos ne fat pantsit saisi kohta mahtumaan ilman lievää väkivaltaa.
Tämähän ei tarkoita mitään. Tietenkin aion testata nuo molemmat tuotteet jossakin vaiheessa, sehän nyt on itsestäänselvää.  Mutta en nyt juuri.

Olen onneksi pystynyt pysymään erossa kaikesta turhasta ja mieskin on totellut todella kiltisti eikä ole kantanut mitään herkkua kotiin.
Tänään tosin vapun kunniaksi aion vetää yhden tippaleivän!
Ai niin, hauskaa vappua!

Raihnaisen rutinoita

Kävinpä sitten tänään heikkatiellä kävelyhölkällä. Ja kyllä, ihan pystymetsästä täysin rapakuntoisena.
Tämä siksi, että alkoi ärsyttää ne sykkeet ja niiden vahtaaminen ja tuunaaminen ja mitä lie, joten jääräpäisesti päätin olla välittämättä niistä. Hölkkäsinhän sen 10 km viime vuonnakin niillä korkeilla sykkeillä.

Ilma kun oli ihana, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, joskin tuuli aika ilkeästi, niin mikäs siinä oli mennessä.
Kävelin ylämäet ja hölkkäsin, tai siis ehkä taaperrushölkkäsin suorat pätkät. Ihan ok meni, mutta nyt sit nähdään sanooko polvet jotain.

Meikä hölkän jälkeen

Venyttelyn kun muistaisi vielä.

Tiedän, että en jaksa alkaa rakentaa kuntoa nollasta - se on nähty, että sitä en vaan viitsi vaivautua tekemään, joten uppiniskaisena tehdään nyt näin. Eihän tää välttämättä kestä.. Ehkä tämä oli tässä. Saa nähdä.

Alkaa vaan ärsyttää noi kilot, mutta miten ihmeessä ne mihinkään katoaisi, kun on herkutellut?! Ja juu, mies on taas syypää! Ja tällä kertaa oikeesti: "Tietenkin ostin tippaleivät meille. Koska täytyyhän meidän harjoitella niiden syöntiä, jotta tiedetään, tykätäänkö me niistä sitten vappuna". Jep jep - eihän me ollaakaan niitä vielä vasta syöty kuin 10 vuoden ajan...

Nyt on fiilikset muutenkin vähän alamaissa. On pari juttua, jotka ei ole menny toivotusti/odotetusti enkä voi asialle mitään. Elämä on.. ja se on vähän vaikeaa hyväksyä. Kun tykkään, ja vaadin, ja edellytän, että asiat menee niin kuin minä haluan menevän. Mut juu, ei mene.

Yrityksenä on nyt kuitenkin, että josko saisi muutaman kilon edes pois - nimittäin fat pantseistä hajosi vetskari (!!!) varmaan liiallisen (!!) rasituksen (!!!) takia. Hemmetti, jos tuo ei ole Selvä Merkki niin mikä sitten on???

Kaikki on muiden syytä

Kyllä, olen miettinyt sitä tiukempaa linjaa viime aikoina, ja jopa muka ehkä vahingossa tehnytkin asialle jotain.

MUTTA.

Nuo muut. Ne muut. Siis muut kuin minä. Ne on tähän kaikkeen syyllisiä.
Pääosassa tietenkin tuo huonompi puolisko, mutta myös muut!

Viime aikoina on ollut kaikenlaista kissaristiäistä ja synttäriä. Ja tietenkin niihin kaikkiin liittyy herkut ja hyvät syömiset. Tietenkin.
Ja sitten tuppaa kaveria kylään ja mukana tuodaan tuliaisiksi tietenkin.. <rummun pärinää> suklaalevyä! Tietenkin.

Huomaatteko tietyn kuvion? Kyllä. eli kaikki mun kilot on muiden syytä! Tietenkin.

Ei se syy meikäläisessä tietenkään ole. Koska, kuten olen jo useasti sanonut, en voi heittää pois mitään hyvää/kunnossa olevaa syötävää. Ennemmin siis massutan ne naamaani ja otan ne kalorit ja kilot kuin heitän pois.
Joten jos joku tuo mulle herkkuja, minähän syön ne. Tai jos joku vie mut ulos syömään kolmen ruokalajin päivällisen, minähän syön kaikkea ihanaa, kun kerran harvoin sinne pääsee. Tietenkin.

Eli jos muita ei olisi, homma olisi täysin hanskassa ja painaisin jotain 55 kiloa?! Tietenkin. 

Läskistymisen ongelmia

Mainitsin tuossa jo aiemmin, että kilojen kertyessä erityisesti ärsyttää tuo kaksoisleuka, joka ilmaantuu heti kun vaan tulee yhtään ylimääräistä. Tosi moni kaveri tai monet telkkarissa nähtävät ylipainoiset (naiset) ovat kasvoiltaan todella sopusuhtaisia, vaikka sitten kaulasta alaspäin olisikin enemmän tai vähemmän massaa.

Ei meikäläisellä. Kasvoihin se napsahtaa heti ja lähtee siitä hitaasti.

Toinen mitä inhoan kun alkaa lihoa, on rintojen ja mahan väliin jäävän kohdan hikoilu/kutina.

Meikäläinen kun on vähän runsaammalla etumuksella varustettu omppumahainen olento, niin heti kun se omppumaha alkaa kasvaa, myös rintojen alla alkaa kutista.
Kuten olen joskus blogissa maininnut, olen aika lailla Tuksun muotoinen - siis sen lihavammassa kunnossa olevan. Ja rintavarustus on toki pienempi, mutta luomua.
Sen verran isot ja raskaat nuo rinnat on, että tuossahan ne mukavasti roikuskelee mahan päällä ja melkein mikä vaan liikkuminen saa hien sinne alle. Ja sitten kutittaa. Ja ärsyttää.

Ja se omppumaha - kun se ei mahdu mihinkään!

Huono puoli kotona työskentelyssä on se (siis ehkä ainoa huono puoli), että ei tule käytettyä Virallisia Hienoja Vaatteita. Joten kun sitten tuleekin lähtö kodin ulkopuolelle kokoukseen tai koulutukseen iskee todellisuus - graaahh.. fat pantsitkin kiristävät!!
Viimeksi selvisin nippa nappa sillä, että vedin alle bodyn tai mikäliekorsettityyppisen. Sillä sain housut jotenkin kiinni. Mutta arvatkaapa miten mukavaa oli istua kahdeksan tuntia kokouksessa housujen melkein poksahtaessa auki. Ja nämä olivat siis fat pantsit! 

Eikö nämä asiat yhdessä saa meikäläistä ärtymään niin paljon, että alkaisin tehdä asialle jotain?

Annoskokojen autuus

Siinä se tillittää tiukasti ja vankkumattomasti vastaan: 79,7 kg. Äärimmäisen outoa, mutta lukema ei muutu vaikka vaakaa koputtaa, tönii, siirtää, kääntää, heiluttaa tai ravistelee.
Tuo sama luku on ollut tuossa jo viikkokausia. Ei sentään ole mennyt Kauhean Kasin puolelle, mutta ei se ole alaskaan päin mennyt (okei, tänä aamuna oli 79,1, mutta ei uskota sitä).

Olen tässä viime aikoina pähkäillyt, että mikä tässä voisi olla syynä.
Kyllä, oli miehen synttärit, johon piti leipoa suklaakakku. Ja syödä oma puolisko. Tietenkin. Ei kai kukaan ole syömättä itse tehtyä erityisen herkullista suklaakakkua?! Mainitsinko jo, että kyseessä oli SUKLAAkakku?
Ja yksi käynti Macissa.
Mutta siinäpä ne oli.

Sitten aloin miettiä jälleen annoksiani. Edelleen olen tunnollisesti syönyt 1990-luvulla harrastamani kuuden tacokuoren sijasta enää viisi, se ei ole muuttunut. Fajitaksia jos tehdään, entisen kolmen lätyn sijaan nykyisin kaksi.

Mutta ne hiilarit näköjään hiipii lautaselle ihan hirveellä voimalla ja määrällä. 
Jos teen vaikkapa pastaa/riisiä/nuudeleita/perunoita jotenkin (en ikinä syö perunaa keitettynä, vaan uunissa/paistettuna/lohkoina), olen viime kuukaudet lapannut niitä lautasella aivan massiivisia määriä!
Ja ei, mikään "ota isompi lautanen niin näyttää siltä, että syöt vähemmän" ei todellakaan toimi - meikälikkahan täyttää sen pellillisen täyteen ja vielä kukkuroilleen!

Jostain syystä olen alkanut taas mättää lautaselle ruokaa ihan kaksin käsin. Ja jos se on lautaselle otettu, sehän syödään myös. Tietenkin.

Eilen päätin sitten pysyä tiukkana. Tein sellaista riisipaistosta uunissa. Ihanaa helppoa kevyttä seesamiöljyistä höttöä. Otin lautasellisen, isohkon, myönnettäköön, mutta tällä kertaa vaikka kuinka teki mieli, en lähtenyt hakemaan toista annosta.
En ole siis harrastanut yleensä koskaan santsaamista (paitsi buffeteissa), ja olen yleensä syönyt vain sen yhden lautasellisen.
Nyt viime kuukausina olen näköjään kipittänyt aina hakemaan vielä toisen satsin, vaikka napa rutisee.
Eilen en sitä sitten tehnyt vaan muistutin itselleni tiukasti, että jos annan hetken mennä, aivot saa kiinni juonesta ja kertoo vatsan olevan jo täynnä.

Olen miettinyt pitäiskö taas aloittaa karppaus, jolloin noi hiillarit jäisi pois tai vähemmälle, mutta kun mies ei karppaa, pitäisi aina tehdä kaksi erilaista lajia. Joo joo, olenhan tehnyt sitä vuosikausia aiemmin, miksi sitä ei voisi tehdä nytkin?? Niin.. ehkä siksi, että olen samalla sitä mieltä, että ei noi hiilarit venettä kaada, vaan että se määrä, mitä niitä mätän.  Suu soukemmalle nuija!!

Matalalentoa

Jotenkin en vaan oon nyt jaksanu oikein mitään tuon painon suhteen tehdä. Paitsi tietysti syödä. Ulkomaan reissulla kerätyt pari kiloa roikkuu lahkeessa tiukasti, enkä jotenkin vaan viitsi vaivautua tekemään asialle jotain.

Ystävän sairaus on voiton puolella, joten siitäkään ei saa syytä syödä suruun. Tosin en ole koskaan syönyt suruun, silloin menee ruokahalu. Joten vaikka en mitään surua elämään haluakaan, ainakaan se aika ei lihota.
Töitäkin on tullut tehtyä, joten päivät menee reippaasti, mutta jotenkin tuo ruokapuoli on vähän tai vähän enemmän hakusessa.

Tai, siis jos rehellisiä ollaan, niin ei se nyt niin hakusessa ole, mutta selvästi tässä iässsä kroppa ei vaan anna mitään anteeksi.
Esim. leffakäynti ja sen jälkeinen raflaillallinen: naps, vyötärölle.
Kaverin luona käyminen ja syödään herkkuja: naps, vyötärölle.
Ja tarkennuksena: leffakäyntejä yksi kolmessa kuukaudessa, kaverin luona käyminen sama.

Tästä voisikin siis jälleen kiukutella!
Suurimmaksi osaksi syön oikein, mutta en saa anteeksi mitään ylimääräistä. On sen niin väärin!

Tänään raahauduin pitkästä aikaa juoksumatolle kävelemään. Tsekkasin siitä mun sykemittarilaskurihärpäkkeestä ja edellinen kerta matolla oli 1.2. Time flies when you're havi.. eating!
Oli jälleen raskasta, tietenkin, kun kunto ei ole edes rapakunto, vaan vielä sitäkin vähemmän. Mikä on vähemmän kuin rapakunto??

Mutta kun tuo ällö kaksoisleuka tuntuu taas kun on vaakatasossa. Se on mulla mittari. Kun se tuntuu, ollaan jo hyvin huonolla tiellä.
Saa nähdä kuinka vahva tuo kiukuttelufiilis on, eli kantaako sen verran, että jaksaisin jotenkin tsempata? Hmm..

Kiloja kerrytellessä

Pukkasi tuohon sitten ulkomaan työmatkaa ja sellaisen tuloksena tuon aina vakiotuliaisten lisäksi muutaman kilon hetkellisesti.

Koska hotelliaamiaiset on ihania ja runsaita ja tietenkin silloin pitää syödä kunnolla ja tietenkin reissujen lounaat ja illalliset on myös runsaita niin kooltaan kuin kaloreiltaan.

Nyt sitten pitäisi päästä takaisin arkeen, mutta eipä tuo huonompi puolisko siinä pahemmin auta. Mies kantaa kaupasta laskiaispullaa, uusia sipsilajeja ja Mignon-munia. Kyllä, rakkauttahan tuo sillä osoittaa, mutta sanoin, että jos silti jättäisi nämä kyseiset vähän vähemmälle kun niillä on ikävä tapa kertyä tuohon omenamahaan..

Ai niin, mies halusi testata hyvin oudolta kuulostavaa uutuutta: LAKRITSISIPSEJÄ. Siis uh uh.. yhdistelmä, joka pitäisi kieltää lailla. Eihän salmiakkia ja sipsejä voi yhdistää?!
Tiedän, makuasia, mutta voin kertoa, että meikäläisen mielestä ei toimi. Maistoin kaksi lastua ja se riitti. Miehen mielestä lakritsin maku ei edes pahemmin tunnu, mutta kyllä se sieltä tulee hyvin vahvasti esille.

Niin ja sitten ystävä halusi muistaa ystävänpäivänä ja menikin sitten ihan överiksi: Fazerin popcorn-suklaan (ei tiennyt tietenkään, että on jo testattu) lisäksi oli ostanut kahdenlaisia erilaisia maustettuja popcorneja. Niitä tässä ollaan hitaasti sitten maisteltu. Hyviä on, mutta yritän natustella niitä harvakseltaan.

Nyt on juoksumattokin ollut vähemmällä käytöllä, pitäisi taas hypätä sille. Tosin lumihangessa kahlailu ja lumityöt ovat polttaneet hyvin kaloreita. Mittasin huvikseni yhtenä päivänä lumihankikävelyn tulokset - 350 kcal meni noin 45 minuutin kävelyn aikana. Ei huonosti.

Suklaasalaliitto

It's official!
Suklaavalmistajat kehittelee koko ajan meikäläisen pään menoksi uusia tuotteita. Kyllä, olen niin tärkeä, että vain ja ainoastaan meikäläisen lihottamiseksi ja sorruttamiseksi eri yritykset tekee herkkuja, jotka on vaan liian hyviä kieltäydyttäväksi.

Pah.

Uusi pahantekijä on Fazer, jolta tuli uutuus, jossa sekoittuu Fazerin Sininen (paras suklaa evö) ja suolainen pop-corn. Kuka sellaisesta yhdistelmästä voi olla tykkäämättä??

Milkalla taisi olla joku suklaa/poppariyhdistelmä . ostin sitä joskus tuliaisiksi töihin reissuilta. Se oli kans ihan jees, mutta tämä on jälleen erittäin paha uutuus.

Itse en olisi sitä ostanut, olisin vain kiukutellut, kun eivät tee noita uutuuksia patukkakoossa, mutta mieshän sen halusi.
Ja tietenkin maistoin sitä. Pari riviä. 

Ei näistä joulukiloista pääse tällä tavalla ikinä eroon.

Jos jotain positiivista haetaan, sain jätettyä Nutellan kauppaan. Kahdesti. Hyvä. 

Laiskottelija löllöttää

Nyt on jotenkin sellainen vaihe, että mitään ei saa aikaiseksi.
Työpuolella kyllä joo, mutta sielläkin on sellainen fiilis, että mitään ei tapahdu, mikään ei etene. Yritän ja yritän, mutta ei tuloksia.

Ja jotenkin koko ajan odotan, että Jotain Alkaisi Tapahtua - eri rintamilla. Ja kaikki nämä asiat ovat sellaisia, että en voi niihin vaikuttaa.
Ystäväkin sai tiedon erittäin vakavasta sairaudesta ja toivon, että voisin tehdä jotain. Mutta kun en ole lääkäriparantajaihmeidentekijä, en pysty.

Jotenkin tämä saamattomuus näkyy myös syömisissä. Ei sillä, että mitenkään mässäilisin päivät pitkät, mutta en myöskään nyt jotenkin jaksa tsempata.

Tai no, katsotaanko se tsemppaukseksi jos olen käynyt jo useampana aamuna juoksumatolla?

Päätin, että jos polvi ei sano mitään juoksumatolla kävelystä (ei sano), en välitä siitä, mitä se sanoo metsäkävelyistä (sanoo).
Näkee, että olen aika rapakuntoinen, kun pelkkä reipas kävely pitää sykkeet aika korkealla. Nyt päätinkin, että teen tuon kävelyn siten, että tarkkailen sykettä ja ehkä hiljalleen voisi kokeilla uskaltaa niitä hölkkäaskelia. Ei tosin vielä tällä vuosituhannella sen perusteella, mitä sykkeet nyt sanoo.

Jotenkin kaikki on nyt lentotermein sanottuna "in a holding pattern" ja on tosi vaikea kestää sitä. Koska olen kontrollifriikki ja asioiden pitää mennä niin kuin minä haluan, on todella todella vaikeaa hyväksyä se, että on asioita, joihin en voi vaikuttaa ja se vaan pitää hyväksyä.
Musta tulis tosi huono ex-alkoholisti, kun 12 askeleen ohjelmassa pitänee hvyäksyä oma voimattomuutensa. Meikä kun ei sitä hyväksy!

Pah.. tulipahan taas vuodatettua.

Urbaani polvi

Ja ei, en tarkoita tällä sukupolvien välistä kuilua. Vaan ihan aitoa, ehtaa ihmispolvea.

Itse asiassa tämä postaus olisi pitänyt tehdä viikko sitten. Ja pitikin, mutta sitten se vaan jäi kaiken muun sälän alle.

Olisi pitänyt silloin tehdä, koska silloin hehkutus oli paikallaan.
Viime viikon torstaina siis kävelin pitkästä aikaa juoksumatolla eikä kumpikaan polvi sanonut yhtään mitään!
Samana päivänä kävin sitten vähän pidemmän metsälenkin, jonka jälkeen vasen polvi heti oireili. Tästä siis tuli johtopäätös siihen, että polveni pitäisi muuttaa jonnekin vähän urbaaniimpaan ympäristöön, jossa se saisi sivistyneesti käveleskellä sulilla, tasaisilla jalkakäytävillä. Metsässä rämpiminen sille ei todellakaan siis sovi.

Ja tätähän riittää!

No, osana postausta olisi sitten myös ollut into siitä, miten oikea polvi on niin ihan tyytyväinen ja hiljainen.
Juu ei ole enää.
Se, mistä se ei näköjään pidä, on lumen kolaaminen. Nythän lunta on  tullut säännöllisen epäsäännöllisesti sellaisia määriä, että on pitänyt kolata. Ja siitähän ei erityisesti oikea polvi tykkää yhtään! En tiedä miksi.. ehkä se taipuu jotenkin johonkin väärään asentoon kun apinan raivolla yritän kasata kolattua lunta päällekkäin.
Paras vaihtoehtohan olisi toki se, että en vaan kolaa :D mutta miehellä saattaaa olla siihen vastakkainen mielipide ;)
Nytkin pitää lähteä kolaamaan, jotta saan auton ulos tallista..

Mutta siis positiivista on se, että juoksumatosta kumpikaan polvi ei ole moksiskaan.
Nyt on ollut tässä tämä viikko täynnä vähän kaikkea enkä ole pystynyt käyttämään mattoa, mutta jos vaikka sunnuntaina sitä sitten taas testaisi.

Ruoasta, lapsista ja uusavuttomuudesta

Hesarissa oli tänään hyvä pääkirjoitus "Miltä 988,3 kaloria maistuu? – Suomea riivaa sairaalloinen oikeinsyöminen".

Itsekin olen joskus aiemmin miettinyt jossakin ravintolassa, että voi kun tietäisi paljonko tästäkin annoksesta tuli kaloreita.
Nyt en enää tosin mieti niin.
Ehkä siksi, että raflassa käyminen on aika vähäistä ja toisekseen siksi, että ei tietenkään ravintolassa syömisestä kannata kuvitella, että sen tuloksena laihtuisi.
Ehkä jos söisi jatkuvasti ulkona, tiedolla voisi olla merkitystä.

Tosin enhän nykyisin muutenkaan laske kaloreita samaan malliin kuin kutraillessa.Kyllä sen järki sanoo, jos joku annos on taatusti ns. lihottava. Eli suklaakakussa on kaloreita reippaasti pahvi!

Artikkelissa oli itse asiassa ihan yksi muu lause, joka särähti korvaan ja herätti lähes aggression:

"Lapsilla pitäisi olla edes yksi paikka, missä he saisivat varmasti terveellistä, ravitsevaa ja puhdasta ruokaa", eräs vanhemmista perusteli (HS.fi 10. 12.)

Siis hetkinen.

Lapselle pitää tarjota terveellistä ruokaa (tietenkin), koska se ei saa sitä missään koskaan muualla?? WTF??
Miksi kyseinen vanhempi ei tarjoa sitä kotona kaikilla aterioilla??
Mikä ihmeen idiotismi/uusavuttomuus on vallalla, jos lapsen ainoa terveellinen ateria on koulussa??

Okei, totta, köyhällä ei välttämättä ole varaa ruokapiirien luomunauriisiin, mutta ei se sitä tarkoita, että lapselle pitäisi paskaa syöttää.
Ja kyllä, kasvikset maksaa enemmän kuin einekset, mutta silti.

Leipää voi leipoa itse, se ei maksa paljon mitään (nimim. ciabatta juuri nyt nousemassa pellillä), erilaisista kauden kasviksista saa terveellisiä ja herkullisia ruokia.
Totta, liha ja kala maksaa. Mutta silti.

Martat kurssittaa ihmisiä halvan ja hyvän ruoan teossa eri puolilla maata ja netti pursuaa taatusti triljoonia ohjeita miten vähällä rahalla voi saada silti ihan hyvää ruokaa tehtyä.
Kyse ei siis ole pelkästään rahasta. Osasyynä on pakko olla saamattomuus tai uusavuttomuus. Vai oletus siitä, että yhteiskunnan pitää tämä(kin) asia hoitaa vanhempien sijaan?
Kun koulun jo muutenkin odotetaan kasvattavan NikoJanitaMikaelHannesta hyvin käyttäytyviä ja fiksuja kansalaisia - viis siitä, että kotona ei mitään asiaan eteen tehdä.