Joulu(k)ilo(j)a!

Pitää sitä vielä vähintään kerran ennen vuoden vaihtumista käydä kiukuttelemassa. Aihettahan tietenkin löytyy helposti: kilot ja niiden katoamattomuus.
Vuosi on mennyt taas tietenkin huimaa vauhtia niin kuin se aikuisella aina menee. Vasta oli juhannus ja nyt oli joulu ja kohta ollaan vääntämässä kelloja kesäaikaan.

Kilojen suhteen on menty takapakkia, vai pitäisikö sanoa hyvään suuntaan kilojen kannalta katsottuna: niitä on vaan tullut lisää.
Hmm.. pitäisikö blogi muuttaakin lihomista seuraavaksi? Onkohan sellaisia yhtään olemassa. (Nopea googletus väliin.. hmm..joitakin, joissa puhutaan lihomisesta, siis suomenkielisiä, mutta niissäkin aiheena taitaa olla nimenomaan lihomisen vastustaminen).

Olisikohan hiukka erilainen blogi, jos siinä listattaisiin mitä kaikkea tuli syötyä ja miten paino vaan nousee..? Ehkä jos on aliravittu ja painoa tarvitsisi lisää, mutta nyt puhutaan meidän tavallisten keski-ikäisten naisten paheesta eli ns, "väärästä" lihomisesta (kuuluu samaan sarjaan väärän sammuttamisen kanssa ;-)

No jaa, joka tapauksessa. Voisihan sitä sanoa, että vuosi on ollut töissä ja kotielämässä sen verran haastava, että ei ole jaksanut paneutua itseensä ja omaan hyvinvointiin ja kilot ovat hiipineet hiljaa. Niin varmaan sanoisinkin ääneen jos asiasta puhuisin.
Mutta täällä voi sanoa totuuden: olen lihonut, koska en ole välittänyt. Koska ansaitsen herkkuja tai hyvää ruokaa siksi, että olen päättänyt niin. Kyllä kaikki herkut tai ihanat tuoreet valkoiset leivät on syöty tietoisena jokaisesta suupalasta ja tiedetty, mitä se tarkoittaa. Ei se ole ollut vahinko tai tapahtunut minulta itseltäni salaa. Ei kukaan ole survonut suuhuni suklaata kun selän käännän.
Eikä kukaan ole pakottanut minua juomaan ah-niin-ihanaa jouluomenalimua lapsuuden jouluja muistellen. Hyväähän tuo on. Sokerista, mutta hyvää.

En ole edes käynyt (vielä) vaa'alla, enkä menekään. Vaatteet kertovat karua kertomaansa: housut kiristävät ja löysät puserot kinnaavat makkaroiden kohdalta.
Näin lomalaisena suoritan kansalaisvelvollisuuteni joulun osalta ja syön, syön ja syön.
Loman lopuksi menen jossakin vaiheessa vaa'alle ja saan todennäköisesti sydärin. Olen aivan varma, että henkinen kipuraha kilojen osalta on jo saavutettu ellei peräti ylitetty reippaasti (8-numerolla alkava).
Sitten pitää vaan miettiä, että miten tästä eteenpäin.

Pitäisköhän tehdä asialle jotain?

Tutkittiin äskettäin veriarovt. Terve näytän olevan paitsi kolesteroliarvoista sain palautetta. Niitä ei muistaakseni kai ole koskaan aiemmin mitattu, joten en tiedä, ovatko arvot olleet aina huonot vai huonontuneet. Sen verran korkeat kuulemma ovat, että pitää alkaa tarkkailla säännöllisesti. Lääkityksestä ei vielä puhuttu mitään, mutta ne maagiset sanat tietenkin sanottiin: liikuntaa ja vyötärönympärys pienemmäksi. Kuulemma ruokailussa ei ole paljon viilattavaa. Sinänsä lohdullista kuulla, kun miettii näitä repsahduksia, että ei ne mitenkään huikean hirveitä ole. Tokikin voisin olla syömättä vaikkapa sipsejä kerran kuussa, mutta en sentään vedä niitä joka päivä.

Korkeat arvot voisi kuulemma selittyä joko sillä, että perintötekijät vaikuttavat tai sitten omilla elintavoilla. Laiha lohdutus olisi ollut se, että jos kyse olisi perintötekijöistä, en voisi vaikuttaa arvoihin mitenkään vaikka kuinka liikkuisin paljon ja söisin oikein.
Tarkistin lähisukulaisten tilanteen ja ehei, siellä ei ole korkeita kolesteroliarvoja.
Mikä tarkoittaa että ongelma ja ratkaisu ovat vain meikäläisen takana.

Kävin lukemassa kolesterolista ja karppauksesta heti illalla ja sen perusteella nyt ei tule hullua hurskaammaksi. Olen nyt kuitenkin harrastanut paljon kasviperäisiä rasvoja vaikka joskus voita ja kermaa käytänkin. Pitää vähän miettiä mitä tuunaisi..

Oli muuten piristävää käydä terveydenhuollon ammattilaisen juttusilla, joka ei syyllistänyt mistään. Oli sitä mieltä, että elämässä kohtuus on valttia eikä myöskään osoitellut sormella ongelmakohtia tai painostanut muuttumaan/muuttamaan.
Jäi hyvä fiilis siitä, että sai apua, mutta ei tarvinnut puolustella omaa omppumahaansa :D

Reps, reps repsahdus?

Onko se repsahtamista, jos vaan ei välitä?

Olen aina hahmottanut repsahtamisen sellaisena tiukkana taisteluna mielessä: "otan, en ota, otan, en ota, otan, en ota.. ahh.. otan!!!". Ja sitten päälle syyllisyys. "Piti sitten ottaa??" "Piti!". "No NYT sit ei enää tänä jälkeen". Tai "huomenna sitten uusi yritys!".

Joo joo.
Mutta jos ei vaan välitä? Jos vaan ottaa mitä haluaa ja syö sen? Onko se repsahtamista?

Luin tuossa Me Naiset -lehden artikkelia Raakel Lignellistä ja hänen kadottamastaan 50 kilosta. Hyvät Raakelille! Hieno suoritus.
Jäin miettimään omalla kohdallani samaa. Tai siis saisinko saman efektin aikaiseksi.
Painoa tarvitsisi varmaankin pudottaa vain sellaiset 10 kg, jotta olisi "kuin uusi nainen", 15 kg olisi jo melkein uskomaton suoritus. Eli ei mitenkään iso urakka. jos vaan viitseliäisyyttä löytyisi.

Olen jo kerran tuon tehnyt (pudottanut painoa ja timmiytynyt), nimenomaan ankaralla liikunnalla. Ja minulle ei käynyt kuten Raakelille: en hurahtanut liikuntaan, sitä ei "tarvitse saada jatkuvasti". Ehei! Minä suoritin liikuntaa hampaat irvessä enkä tykännyt siitä kovinkaan paljon.
Ehkä siksi se niin helposti sitten aina jää?

Onhan tässä vuosien aikana tullut kokeiltua juoksua (eli hölkkää), zumbaa, kuntosalia, punttitreenejä, juoksumattoa jne. Vaikka kaikki ei ole tuntunut tervan juonnilta, ei voi kyllä rehellisesti sanoa, että olisi iskenyt jokin addiktiokaan. Hyvät heille, joille näin käy! Meikäläinen ei siihen porukkaan selvästikään kuulu.

Käykö sen takia sitten niin, että en vaivaudu? Saatan jonkin aikaa kokeilla jotain liikuntamuotoa, mutta heti kun tilanne sallii, luistan siitä ja jätän sen? Vai eikö vaan sitä koukuttavaa tunnetta tule koskaan tapahtumaan?

Sitä odotellessa...

Ja minähän syön jos haluan!

Mielenkiintoista. Nyt ollaan blogin alkuperäisen merkityksen äärellä yllättäen. Eli syömisen, laihtumisen, laihtumattomuuden, päätösten ja laiskuuden ytimessä.

Kuukaudet kuluvat ja joulun jälkeen aloitettu ryhtiliike on osittain taas kadonnut. Ei päätöksenä niinkään, mutta katosi silti. Selityksiin, verukkeisiin, mukavuudenhaluun ja laiskuuteen.
Olen tietenkin syönyt suurimmaksi osaksi "oikein" ja karpisti, jopa lähes eettisesti-oikein-karpisti, mutta samalla olen myös herkutellut.

Hyvänä, ellei peräti erinomaisena tekosyynä voisi käyttää puolisoa, joka kantaa kotiin kaupasta erilaisia (suklaisia) herkkuja, kuten pääsiäismunia. Jos ne on ostettu kotiin, ei kai niitä voi jättää syömättä, eihän? Ja jos on peräkkäin pari päivää, jolloin koko päivä menee kokouksissa, joihin tilataan roskaruokaa, toisena päivänähän voi ottaa pizzaa, jos toisena päivänä otti salaatin - eikö niin?

Näin se pienistä askelista koostuu se laiskuuden maraton.

Luin äskettäin jostain naistenlehdestä julman totuuden siitä, että mitä enemmän ikää karttuu, sitä enemmän aineenvaihdunta hidastuu. Ja sitä vähemmän saa syödä.
Kyllähän tuo on ollut aina tiedossa, tietenkin. Mutta nyt aloin miettiä sitä tiukemmin. Jos siis saisin syödä nyt vaikkapa 1400 kcal (luku hatusta vedettynä) päivässä, vuosien edetessä tuo määrä vähenee. Eli jotain on pakko jättää pois!

Ja se tuntuu julmalta! Tässä päästään ehkä tämän blogin alkuperäiseen viestiin: miksi näin pitää olla?? Miksi en voi herkutella vaikka vuosia karttuu, miksi ne kilot vaan karttuu??

Ajan kuluminen

Kappas, hyvä ehtiä blogaamaan jotain vielä tämän vuoden tammikuun puolella.. Nippa nappa, mutta ehdin.

Blogin nimen mukaisesti ehkä pitänee muistaa kertoa niistä kiloista. Joulu meni kuten oletin ja suunnittelin: sain takaisin kaikki ennen lomaa pudotetut kilot ja olen taas aloittantu niiden pudottamisen. Ja ihan hyvin etenee, kolmesta tulleesta kilosta nyt kaksi lähtenyt. Ja olen jopa muutamana päivänä ollut epäkarppi.

Tajusin tuossa yhtenä pakkaspäivänä, että voisin aloittaa taas keittojen syömisen. Jotenkin niiden tekeminen on jäänyt viime vuosina, ehkä muka siksi, että niiden tekeminen olisi jotenkin työlästä.
No, yhtenä päivänä kannoin kaupasta lihaa ja juureksia ison satsin ja panin lihan kiehumaan. Kolmen tunnin kypsyttelyllä sain ihanan liemen ja murean lihan. Seuraavana päivänä sitten vaan juurekset isoon pataan ja kiehumaan. Ja nyt on sitten keittoa moneksi päiväksi.

Nyt pitää vaan keksiä mitä muita keittoja alkaisi kokeilla. Yhdessä vaiheessa tein sipuli-katkarapu-kookos -keittoa niin usein, että siihen meni hetkeksi maku. Ehkäpä seuraavaksi jotain tomaattikeittoa..

Ei muuten enää löydy kaupasta mitään sopivaa keittolihaa - pelkkää suikaletta ja piffiä ja jauhelihaa! Löysin viimeisen kylkipaketin, jonka nappasin nopeasti. Ei ole monta vuotta taaksepäin kun kaupassa oli monenlaista "ei-niin-arvokasta" -lihalajiketta, joista oli hyvä tehdä keitto.
Ehkä ihmiset eivät enää vaan tee keittoja alusta alkaen itse..?

Pitäisiköhän tähän blogiin laittaa tunnisteeksi vaalit ja pressaehdokkaiden nimet, jotta saisin paljon lukijoita?? Kaikki keinot ja niin edelleen :D