Kilokiukuttelija

27.7.2015

Kokeillaas karppausta

Sain nyt jostain ihmeen salaisesta paikasta jonkinlaisen kohennuspuuskan ja päätin alkaa taas karppailla.
Eihän siinä mitään menetä. Kai.

Tein siis sitä kahden vuoden ajan muutamia vuosia sitten ja painon osalta mitään ei tapahtunut. Energiaa oli kuitenkin kuin keskikokoisessa ydinvoimalassa ja se oli mukavaa.
Näin jälkikäteen ajateltuna analysoin, että paino ei pudonnut, koska söin sittenkin liikaa. Vaikka kai karpatessa ei voisi periaatteessa syödä liikaa (?).. No, meikä voi :D

Mutta, tiedä nyt sitten miten homma etenee ja kauanko tätä kestää.
Horisontissa vaan siintää syksy ja ne fat pantsit, joihin ainakin olisi mahduttuva, mieluummin toki niihin normaaleihin housuihin.

Aamupaino oli 79,3 kg - juuri sen piirun verran alle psykologisen kammottavuusrajan, kasilla alkavan numeron. Takana oli toki herkuttelua viikonloppuna, taatusti näkyy painossa.
Mittasin huvikseni myös vyötärön (minkä??) ja pömpön kohdalta meikäläisen leveimmän kohdan. Onpahan sitten jotain mitä seurata.
Aion Kekkospunnituksia harrastaa edelleen, mutta ylös kirjaan mittoja vaikka vaan kerran viikossa.

Nyt vaan pitäisi keksiä taas niitä syömisiä, jotta olisi vaihtuvuutta riittävästi. En vedä karppausta ihan Atkinsmaisesti miinushiilareille (tjtn), lähinnä siis nyt jää pois leipä, riisi, peruna ja pasta.
Kasviksiahan syön aina paljon, mutta huomasin jo tämän aamun aamiaisesta, että kyllä näköjään karppiaamiselle niitä tulee enemmän: esim. jos aamiaiseni olisi ollut ruisleipää, en usko, että olisin siinä yhteydessä syönyt kahta avomaan kurkkua ja isoa tomaattia. Olisin syönyt yhden noista leivän päällä. Eli sinällään meikäläisellä karppaus ei tarkoita heti huikeaa lihan mättöä kaksin käsin.

Niin ja liikunta? Not going to happen. Ainakaan vielä.
En muista olenko maininnut koskaan, mutta meikäläisellä on selkä aika romuna ollut vuosikausia. Se ei muuten arjessa tunnu eikä mitenkään estä liikuntaa, mutta nyt kun olen käynyt kökkimässä mustikoita poimimassa, selkä sekä polvet huutaa vuorotellen hoosiannaa. Eli niin kauan kuin poimin mustikoita ei kannata kuvitella menevänsä matolle - polvet on todella kipeet. Mutta eipä tässä nyt huikean montaa päivää enää ole mustikoita tarkoitus poimia (pakkasessa on jo kohta se määrä, jonka joka vuosi poimin) ja seuraavaksi siirryn vatukoihin rellestämään. Siellä onneksi selkä eikä polvet tule niin kiusatuksi.
Eli voisi kuvitella, että muutaman viikon sisällä polvet olis ehkä (?) toipnueet sen verran, että uskaltautuisi taas matolle kävelemään.
Mutta katellaan sitä sitten myöhemmin.

24.7.2015

Käsittämätöntä tämä ajan hammas

Nyt tulee sitten valitusta ja kiukuttelua oikein olan takaa.
Olen kiukutellut näistä asioista ennenkin ja tulen kiukuttelemaan tulevaisuudessakin. Ja ei, en välttämättä tule tekemään asialle mitään, kunhan siis kiukuttelen. 

En käsitä, tai siis juu käsitän, mutta EN HYVÄKSY, että iän myötä tämä homma menee koko ajan vaan vaikeammaksi.
Olen perinyt äitini ulkonäön aika paljolti ja kun muistelen häntä vähän alle viisikymppisenä, hän oli pieni ja pyöreä. Yllätys yllätys, meikä on pieni ja pyöreä! Vanhuksenakin hän on edelleen pieni ja pyöreä (joka kai on ok vanhoilla mummoilla), joten tiedä sitten onko meikäläisellä mitään mahiksia tämän junan suuntaa muuttaa. Tai halua. Tai viitseliäisyyttä.

Keväällä ja alkukesästä ei pahemmin tullut herkuteltua eikä sortumisia. Mutta eipä paino paljon pudonnutkaan. Syynä tähän lienee se, että syön aika isoja rekkakuskiannoksia ruokaa.
Ja se on epäreilua: miksi en voi syödä kunnon isoa lautasellista hyvää ja herkullista ruokaa?? Miksi pitää alkaa pienentää annoksia kun ikää tulee?

Tiedän, että kyse on aineenvaihdunnan hidastumisesta ja blaa blaa blaa. Ei kiinnosta. En halua, että homma menee näin!

Kun olenhan jo niin paljon luopunut herkuista, jättänyt syömättä tsiljoona herkkua, ja tässä on tulos?! Läskejä pukkaa ja pysyy! Miten kiittämätöntä!
Miksi ne syömättä jääneet herkut ei mitenkään voi miinustaa syötyjä??
Miksi hyvät teot ei kumoa huonoja valintoja??

Hyvä esimerkki on tämän viikon leivonta. Päätin kokeilla Me Naiset -lehdessä ollutta pataleivän reseptiä. Ihan hyvää tuli, joskin se oma tekemä ciabatta on koostumukseltaan parempaa. Tuo on jotenkin liian kiinteää. Kuitenkin siis ihan hyvää.
Pataleipä a la Me Naiset
Mutta siis siihen kiukuttelun aiheeseen: kuinka paha juttu on, jos leivon kerran muutamassa kuukaudessa vaaleaa leipää ja syön sitä hiljalleen pakkasen kautta pois? Ei varmaan kauhean paha, mutta siltikin, taatusti tämäkin leipä näkyy mahan ympäryksessä! Eli nämäkin silloin tällöin tehtävät herkut pitäisi jättää pois. Mitään kivaa ei saa ikinä tehdä?!!

Mutta joo, mahamakkarassa se näkyy.
Tai siis mullahan on aina näin omppuna ollut se mahamakkara.
Nyt kuitenkin olen viime kuukausina saanut kehiteltyä itselleni oudon etumahan (?!). Eli nyt siis kun katson alaspäin, tuossa keskiruhossa on iso pinkeä pönöttävä pömppö. Ärsyttävää!

Kävin viime viikolla Cittarissa ja jossakin hyllyvälissä katse sattumalta osui johonkin naiseen väistäessäni häntä.
"Jaa, raskaana. Mutta hetkinen, eikös tuo äsken puhunut tuossa tuon iäkkään miehen kanssa, onko tuo sitten nuori nainen? Ei muuten ole, hetkinen, tuohan on taatusti yli viiskymppinen nainen. Jessus mikä eturessu. Ja päällä pinkeä huppari, näyttää ihan siltä, kuin olisi kahdeksannella kuulla raskaana."

Niin, meikäläiselläkin olisi samanlainen jos olisi jotain pinkeää päällä. On käynyt kuten Sarah Suomalaiselle: olen saanut huikean pömpön!
Ja tämä pömppö ei kyllä mahdu mihinkään fat pantseihin, ei sitten millään!

20.7.2015

Ahdistusta ja angstailua

Eipä ole oikein mitään muuttunut edellisen postauksen jälkeen. Siksi en ole tainnut mitään kirjoitellakaan.

Elämässä on ollut jo parin vuoden ajan sellainen tilanne, että odotan yhtä asiaa tapahtuvaksi, eikä minulla ole siihen mitään vaikutusvaltaa milloin ja miten se tapahtuu. Jos tapahtuu. (Pakko tapahtua, muuten poksahtaa pää helvetti!)
Joten siksikin ahistelee välillä. Ei pahasti, en ole ahdistuvaa tyyppiä, mutta jotenkin se silti välillä vetää saamattomaksi. Ehkä jos olisin masentuvaa tyyppiä, voisin masentua, mutta kun en osaa niin en osaa. Ehkä parempi niin.
Ahistuminen, ärtyminen, kiukuttelu tms ei kuitenkaan liity syömiseen mitenkään.
Aiemmassa elämänkriisissä huomasin, että negatiivisten asioiden sattuessa menee ruokahalu. Se on ne hyvät ja hauskat asiat, se arki, joka lihottaa meikäläisen. Niin ja se, että mätän suuhuni enemmän kuin mitä kulutan, ylläripylläri.

Pahoitteluni, se Kismet on edelleen testaamatta, joskin muuten on joitakin herkkuja saatu nautittua.
Kaverin mökillä käytäessä ostin kesän toisen jädesatsin - erinomaista oli tietenkin ja myyjälikka oli tosi hövelillä päällä: tilasin kaksi palloa kun olen tottunut, että pallot on pienet, mutta nyt olikin sitten vähän ronskimmalla kädellä tarjolla Vanhan Ajan Suklaata (jota siis saa vaan kesäisin jädekioskeista) ja sitruunalakua. NAM.
(Huomasin muuten tuosta yhdestä aiemmasta postauksestani tuon Dajm suklaan, jonka olemassaoloa en edes muistanut.. hmm.. )

Paino? 77,8 - 79,4 kg, riippuen olenko käynyt kaverin mökillä ja ollaanko mässytetty kaikkee ihanaa. Mökillä käynti on erinomaisen rentouttavaa kun on järvi, sauna ja bestis, jonka kanssa juoruta maailma kallelleen, mutta ei mitenkään laihduttavaa.

Eli ihan samassa mennään kuin aiemminkin.

Viime viikolla kävin pitkästä aikaa matolla kahtena aamuna kävelemässä (en uskaltanut missään nimessä testata hölkkäämistä) eikä polvi sanonut mitään. Jee!
Tänä kesänä vähän hakusessa...
MUTTA, sitten kävin itsepoimintatilalla hakemassa mansikoita ja samana iltana sitten tsekkaamassa ekat mustikat metsästä = kyykin, nousin, laskeuduin, taivuin ja väännyin monin eri tavoin. Tuloksena: polvet todella hermostui.Yritin perjantaina matolle, ja heti alkoi polvi kiukutella.
Nyt kun on edessä marjakautta lähiajat (mustikoita pitää hakea nämä lähipäivät ja sen jälkeen alkaa vattujen vuoro) niin oletettavissa on, että polvet edelleen tykkää kyttyrää.. Vadelmien kohdallahan ei onneksi tule samanlaista kyykistymistä tms kroppaa kiusaavaa...

Meikä on kyllä aivan romu!

Nyt on vaan homma niin, että muutamia kiloja pitää saada pois. Lähinnä siksi, että kesävaatteet on tämän(kin) mahan kestävät, eli sopivia vaatteita löytyy. Mutta kohta pukkaa syksyä ja joudun yrittää mahtua niihin fat pantseihin, joihin en siis mahtunut keväällä kunnolla.. PAKKO siis tehdä jotain.
Jossakin vaiheessa joo. Kunhan tässä nyt saisi aikaiseksi ehkä joskus jotain.. Joo joo!