Olen siis jo pidempään potenut motivaation puutetta vähän enemmänkin, ja ollessani pari viikkoa sitten hieronnassa sain Oivalluksen.
Siinä hierojan kosketellessa mun graniitinkovia jumilihaksia puhuttiin liikunnasta ja eri liikuntamuodoista. (Välihuomautuksena kerrottakoon, että en koskaan venyttele... Oops).
Jutellessamme äkkiä mulle tuli vähän kuin kuvana sellainen oivallus, että hemmetti, mun liikuntamuodot ja -tavat on jotenkin... minävastaisia. Eli niissä on sellainen aggressio pohjalla, negatiivinen tunne, pakko, pakottaminen.
Tajusin, että teen jotenkin itseäni vastaisesti tuota salitreeniä..
Olen aina pitänyt näitä "kuuntele kehoasi" ja "kroppa tietää mitä se haluaa" ( no se haluaa suklaata ja jädeä perkele!) ihan huuhaahöpöhöpönä, mutta nyt tuli sellainen fiilis, että hmm.. ehkä mä voisinkin nyt vihdoin tässä iässä alkaa kuunnella vähän sitä, mitä kroppani kertoo.
En muista olenko siitä koskaan kirjoittanut, vai olenko vain ajatellut, että tietyllä tavalla olen hahmottanut kroppani (ja laihdutukset ja kuntosalit ja kaiken) sellaisen "MINÄ päätän NYT, SINÄ saatana tottelet".
Ja kuulkaas.. tässä iässä (50+) se kropan kerpele ilmoittakin omista mielipiteistään!
Mietin, että onkohan tämä syy siihen, että en koskaan ole sitä endorfiinipiikkiä/fiilistä onnistunut liikunnasta saamaan?
Päätettyäni asian ja kerrottuani yhdelle frendille, se vaan toivotti tervetulleeksi "intuitiivisen liikunnan pariin". Cool! Se on siis joku olemassaoleva käsite!
Ei vaaraa, emmä tässä valaistu tai mitään. Mutta sainpa syyn lopettaa salin! :D
Good for you! Liikunta voi olla muutakin kuin tavoitteellista suorittamista :). Mä oon koittanut ajatella että mikä on pienin mahdollinen teko jonka voin liikkumisen eteen tehdä ja sitten tehdä sen ja olla siihen tyytyväinen
VastaaPoista