Ei sitä olisi uskonut ehkä sittenkään. Eli aurinko ja risukasa ja kaikkee. Tai no, ei ehkä pidä liioitella. Ei vielä ehkä olla auringossa, mutta ehkä se massiivinen musta myrskysade on ehkä siirtynyt vähän kauemmas.
Jokin aika taaksepäin oli ollut aivan hirvittävän paska viikko. Itketti joka päivä ja kiukuttelin koko ajan, surren ja ikävoiden.
Sitten istuin ja pohdin asiaa ihan perusteellisesti - ja sen tuloksena tajusin sen ikävän, mutta peruuttamattoman tosiseikan: menneeseen ei ole paluuta. Sinne ei ole ovea, tai porttia. Menneisyyden ja meikäläisen välissä on täysin sileä seinä, eikä sitä pysty mitenkään ylittämään tai ohittamaan.
Siitä sitten tulikin seuraava oivallus: koska sinne menneisyyteen ei ole paluuta, pakko kai se on mennä eteenpäin. Toki voisin jäädä paikoilleen, jähmettyä, iskeä juuret maahan ja jäädä siihen.
Se ei kuitenkaan ole meikäläiselle luontevin tapa reagoida asiaan, joten sitten jäljelle jää vain se eteneminen.
Ei se käytännössä mitään vielä tarkoita. En siis ole menossa Tinderiin tai laittamassa treffi-ilmoitusta. Kun en tietyllä tavalla ole hakemassa (vielä?) yhtään mitään. Olen ehkä ajatuksen tasolla avoin sille, että jos joku tulisi sopivaan kohtaan, en sulje ovea. Tosin samalla tiedän, että eihän kukaan ovelle tule hakemaan, varsinkaan Prinssi valkoisella hevosella... Tosin ajatus suhteesta ei tunnu luontevalta. Mutta ihon ikävä on tosiseikka. Ja olisihan se kiva olla jonkun kainalossa viettämässä hämärän hyssykkää.
Mahdoton yhtälö siis :D
Kun en mitään missään mitenkään hae, mahdollisuudet törmätä johonkuhun lienee noin 0.000000000001% - erinomaiset kertoimet siis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti