Älä ole ahne

Alun perin tämän tekstin otsikon piti olla jotain "semikatkeraa marttyyritilitystä" -tyylinen, mutta tuopa onkin tällä kertaa osuvampi.

Älä ole ahne ei tällä kertaa liity syömiseen, joskin se olisi toki hyvä ulottaa siihen(kin).

Tulee tässä tuota semikatkeraa tilitystäkin toki, ei unohdeta hyvää tilaisuutta vähän kiukutella muustakin kuin kiloista..  joista toki voisi taas kiukutella.
Onhan joulu takana (se klassiset +2 kiloa!) ja sen jälkeen oli vielä ihana reissu kavereiden kanssa Tallinnaan, jossa kaiken muun ohella tärkeää, ellei tärkeintä, oli tietenkin syöminen! Ja kyllä me hyvin syötiinkin!

Siksi on jälleen ällistyttävää (tyyliin "Lumi yllätti autoiljijat"), että muutamana iltana jätettyäni syömättä herkkuja, ei paino olekaan pudonnut paria kiloa??! Waaaattt??
Hmmpf..

Mut joo..
Ahneudesta.

Tässä männä päivänä kiukuttelin semikatkerana - ihan aiheesta!

Mullahan tuo tenniskyynärpää kiukuttelee edelleen. Puoliksen suosituksesta olen alkanut kokeilla sitä inkivääri/kurkuma/mustapippuri -tsydeemiä, mutta ainakaan vielä ei ole huikeasti muutosta tapahtunut. Ehkä isoimmat kivut kadonneet, vähän vaikea arvioida.

Ja tässä tulee se tilitys: tänä talvena on saanut sitten kolata lunta vähän keskiarvoa enemmän. Ja tietenkin on pitänyt kuskata puita säännöllisesti, koska tämä on puulämmitteinen talo.
Mutta siis se katkeruus tulee siitä, että kun iskee flunssa, ja voimat on poissa, juuri silloin tietenkin tulee lunta sen 30 cm ja puut vähissä.
Eli Murphyn laki pätee tietenkin.
Harvoin olen kipeä, eikä tuokaan flunssa sitten kovin pahaksi äitynyt, mutta tietenkin juuri sinä päivänä, kun olin kaikkein heikoimmassa kunnossa, oli pakko kolata ja kuskata puita (jos en kolaa, en pysty kuskaamaan puita, jos ei ole puita, talo ei lämpiä).

Siitä semikatkeruudesta kehittyi sitten hetkeksi pieni marttyyrisessio: "miksi aina minä, miksi joudun yksin, miksi juuri nyt, miksi ei ole ketään auttamassa, miksi ei ole ketään pysyvää jakamassa hommia", "miksi ei ketään kivaa ole tullut tarjolle".. you know the drill. Eli sellainen kunnon itsesäälisessio.
Ei se toki kestänyt kuin sen kymmenisen minuuttia, mutta ehkäpä se oli taas tarpeen.

Koska se johti oivallukseen.

Mun kun on melkein mahdoton olla pitkään negis ja täysi mahdottomuus masentua, aloin sitten äkkiä tajuta, että miten paljon hyvää mun elämässä onkaan (ollut). Oli ihana mies (joo, painotus sanalla oli), on kiva työ, ihanat ystävät, karvakorvat, ihana koti. Mulla on siis paljon kaikkea hyvää. Onhan sitä kaikkea paskaakin tapahtunut elämässä, mutta - ja tässä tuli se oivallus: ÄLÄ OLE AHNE.

Eli olenhan saanut jo paljon elämässä hyvää. Eihän missään ole sanottu, että tarvitsen/ansaitsen enempää. Ehkä mun saamat hyvät asiat on jo olemassa, saatu, eikä mitään enempää tarvitsekaan tulla. Jos olisin ahne, haluaisin vielä kauheasti kaikkea... mutta missään ei sitä ole mulle luvattu. Ei siis saa olla ahne ja koko ajan vaan vaatia lisää hyvää itselleen.
Kun tämän vielä sisäistäisi, jäisi semikatkerat marttyyriudet ehkä historiaan..

EDIT: Tämän tekstin naputeltuani aloin nautiskella lehden luvusta. Näyttelijä Armi Toivanenkin sen sanoi: "Ei elämä ole mikään diili. Ei se ole luvannut meille, että pysyt terveenä tai löydät rakkautta tai mitään, mitä ehkä toivoimme".