Pieniä ja isoja harmituksia

Viime aikoina on alkanut kohtalo tai mikälie heittää kapuloita elämän rattaisiin. Osa niistä on pieniä, osa isompia, mutta harmittavia silti (lapsiystävällisenä blogina jätän tässä käyttämättä termiä kokovartalovitutus. Oops).

Tallinnan tuliaisena sain jonkin ikuisuuskoronan. Harvinainen tauti siinä mielessä mulle, että se nosti kuumeen iltaisin. Yleensähän ei kuume mulle kunnolla nouse, ja 37,1० C on meikäläisellä jo kuumetta. Akuutti vaihe kesti parisen viikkoa, mutta tauti ei ole vieläkään kokonaan lähtenyt. Nuha, tai sellainen seminuha, kiusaa vieläkin. Ja kohta kaks kuukautta reissusta! 😦

Muita pieniä juttuja on useamman lempipuseron pilallemeno - olen yllättävän lahjakas saamaan jotain rasvaa tai öljyä vaatteelle vaikka kuinka olisin huolellinen. Ja ei, rasva tai öljy ei lähde pois vaatteesta. Tai ehkä se lähtee, mutta siihen jää sellainen tummentuna.

Isommat harmitukset onkin sitten sellaisia mieltä kunnolla mustaavia.
Lähimetsä kaadetaan, ja se on meikäläiselle lähes ylittämättömän ison vitutuksen aihe. Luontohan on mulle Se Juttu enkä kestä yhtään puiden kaatamista. Järjellä ymmärrän tietenkin metsänomistajan tarpeet, mutta siltikään mun lähiympäristöstä niitä ei parane kaataa.

Toinen iso tieto oli, että naapuri harkitsee muuttoa. Ei vielä, mutta lähivuosina.
Ensireaktio tietoon oli, että alan harkita oman talon myyntiä myös, kipitin heti etuovi-comiin ja aloin katsella millaisia hintoja tämän alueen taloista pyydetään.
Mutta enhän mä tätä ees saisi myytyä, ei tätä kukaan osta. Liian "persoonallinen". Ja olihan tää kolme vuotta myynnissä Ennen Sitä, eikä ollut yhtään kiinnostunutta.

Mutta kun hetken kiehuin raivossani, tajusin, että jos siihen menee parisenkin vuotta, niin en tarvitsekaan heitä mihinkään. Nyt he ovat apuna koirien kanssa tarvittaessa. Mutta koska koirista aika jättää lähivuosina, ei sitten olisi sitä ongelmaa.

Nämä ei siis sinällään välttämättä ole mitään huikeita ongelmia maailmankaikkeuden mittakaavassa, mutta jotenkin on sellainen fiilis vaan nyt, että koko ajan tulee jotain, pientä ja isoa, joka yrittää moukaroida. Painotus sanalla yrittää, koska kyllähän mä bounssaan takaisin, vaikka se kokovartalovitutus kyllä syö naista.

Elämää on elettävä

Kuten Kierkegaard asian on sanonut "elämää voi ymmärtää vain taaksepäin, mutta sitä on elettävä eteenpäin".
Vuosipäivän mentyä äskettäin ohi olen pohdiskellut jälleen Elämän Tarkoitusta (sehän on 42).
Kolme vuotta nyt takana leskeyttä. Toisaalta se on huikean pitkä aika, toisaalta ei lainkaan pitkä aika.
Ja toisaalta on tapahtunut tosi paljon, toisaalta ei paljon mitään.

Tuota Kierkegaardin ymmärrystä  on kyllä tullut aika lailla - näkee monen asian uudella tavalla.. tai siis ei ehkä uudella tavalla, mutta ymmärtää, mistä mikäkin johtui, miten asiat menivätkään ja miten tässä ollaan.

Alusta astihan olen elänyt elämää eteenpäin. Alussa se oli olemassaoloa, eksisteeraamista, nyt se on jo muuttunut elämiseksi, onnentunteen kokemuksiksikin välillä.

Mutta se, mikä on alkanut aina välillä nakertaa takaraivossa on, että kun on yksin(asuja), on pakko miettiä myös ihan logistisia asioita.
Kun on parisuhteessa, siinä on luonnollinen illuusio, että tulevaa ei hirveästi tarvitse ajatella. En taida osata sanoittaa ajatuksia tästä asiasta. Ihan siis käytännössä se, että kun on yksin, asuu yksin, ei ole perhettä, on pakko miettiä miten itse pärjää vanhempana. En tiedä miksi oma vanhuus mietiyttää NYT, kun sinne vielä pari päivää on 😋, mutta olen miettinyt aikaa, jolloin ei enää voi asua yksin huollettavassa talossa. Ostanko asunnon, vuokraanko? Miksi ostaisin, mulla ei ole jälkeläisiä, joille tarttis jättää perintöä, mutta jos vuokraan, riittääkö rahat loppulämäksi jos elänkin 100-vuotiaaksi..? En tiedä miksi tämä on nyt ollut mielessä, kun tuohon on vielä aikaa, mutta jostain syystä olen näitä pohtinut. Ehkä siksi, että teen asioita yksin, itsekseni, ja vain minä tulen pitämään minusta huolen.
Onhan mulla toki ihania ystäviä, jotka tukevat ja auttavat aina, mutta eivät he ole minun huolehtijoitani koskaan, eivät voikaan olla. Ja tämä on ehkä se illuusio, minkä parisuhde antaa: että on oletusarvoisesti joku, jonka kanssa joko tehdään suunnitelmat yhdessä tai sitten hän pitää minusta huolen.
Eikä se aina mene niin.

Yhtenä päivänä tässä mökillä menin hölmönä varomattomasti yhdestä kalliokohdasta ja kaaduin. Ei mitään pahempaa, polveen tuli haava ja toki sattui niin saakelisti.
Siinä maatessani maassa ja kiroillen kipua mietin, että olisinhan se kiva, että olisi joku tässä vähän katsomassa perään jos ja kun onnistun satuttamaan itseni. Mutta sitähän se yksinolo on, ei parane satuttaa itseään pahasti, tai ainakaan niin pahasti, ettei pääse luuriin! 😀

Aamiaisnäkymä mökiltä

Absolutely Nothing Happened Today in Sector 83 by 9 by 12

Tuo otsikko on lempparisarjastani eikä oikeastaan tarkoita mitään :D
Tai siis se tarkoittaa sitä, että mitään kummempaa ei ole tapahtunut eikä tapahtumassa.

Ää.. siis korjaus.. tapahtuihan.
Työkuviot selkenivät tulevaisuutta ajatellen, ja sen kunniaksi varasinkin matkan Nykkiin.
Myös taloon piti tehdä tyyriimpi hankinta, ei sentään sen viime vuoden lopun kalliin katon verran, mutta ei nyt ilmainenkaan.
Mutta jos näiden lisäksi miettii, EI ole mitään kummempaa tapahtunut tai tapahtumassa :D

Blogin nimen mukaisesti voisin edelleen kiukutella kiloista - ja helposti. Koska nyt joulukilot eivät ole kadonneet mihinkään! En ole toki laihduttanut, mutta en ole mitään superherkkumässäilyjäkään harrastanut.
"Isot luut". Joo, kun voiski sanoa ne syyksi :D Mutta se on kyllä fakta, että selvästi se on ikä. Koko ajan kun ikää tulee lisää, oikeasti painoa vaan tulee lisää, eikä pudottaminen pelkällä ajatuksen voimalla toimi kuten parikymppisenä. Joten kaikki te alle viiskymppiset, jotka haluatte jollain lailla painoaan yrittää hallita - tehkää se NYT, ennen kuin ikää tulee päivääkään lisää.
Lähipäivinä napsahtaa mittariin mulla taas uusi luku, mikä tarkoittaa, että aineenvaihdunta taatusti hidastuu lisää 50%...

Itse kaverin kanssa pohdin, että pitäiskö luovuttaa ja ostaa numeron isompia vaatteita. Vielä en ole siihen valmis, vaan optimistina ajattelen, että kunhan vain tiukasti pohdin ja tuumaan, kiloja lähtee issekseen!

Tosin kun olen tuossa Nykin matkaa suunnitellut, tiedän jo nyt, että lihon muutamassa päivässä sen 50 kiloa, koska se kaupunkihan on täynnä erilaisia ihania ruokia, jälkkäreitä, jädejä ja muita herkkuja! Argh! Pitäis ehkä varata paluulennolle kaksi istumapaikkaa..

Tenniskyynärpää voi edelleen hyvin, eli ei niin hyvin. Puoliksen vinkistä olen kokeillut sitä inkivääri/mustapippuri/kurkuma -valmistetta, mutta vaikea sanoa, onko siitä ollut apua. Yhtä kovia kipuja ei ole ollut kuin vielä viime vuonna, mutta en tiedä onko se siitä johtuva, että aikaa on kulut vai olisko noi kapselit sitten auttaneet.
Ai niin, tenniskyynärää on siis nyt myös vasemmassa kädessä! Ei yhtä kovilla kivuilla kuin oikeassa oli, mutta jotain jomotusta ollut.
Se, mistä kädet ei edelleenkään tykkää, on läppärin naputtaminen.. ja tietenkin työ on melkein pelkästään läppärillä oloa..

Älä ole ahne

Alun perin tämän tekstin otsikon piti olla jotain "semikatkeraa marttyyritilitystä" -tyylinen, mutta tuopa onkin tällä kertaa osuvampi.

Älä ole ahne ei tällä kertaa liity syömiseen, joskin se olisi toki hyvä ulottaa siihen(kin).

Tulee tässä tuota semikatkeraa tilitystäkin toki, ei unohdeta hyvää tilaisuutta vähän kiukutella muustakin kuin kiloista..  joista toki voisi taas kiukutella.
Onhan joulu takana (se klassiset +2 kiloa!) ja sen jälkeen oli vielä ihana reissu kavereiden kanssa Tallinnaan, jossa kaiken muun ohella tärkeää, ellei tärkeintä, oli tietenkin syöminen! Ja kyllä me hyvin syötiinkin!

Siksi on jälleen ällistyttävää (tyyliin "Lumi yllätti autoiljijat"), että muutamana iltana jätettyäni syömättä herkkuja, ei paino olekaan pudonnut paria kiloa??! Waaaattt??
Hmmpf..

Mut joo..
Ahneudesta.

Tässä männä päivänä kiukuttelin semikatkerana - ihan aiheesta!

Mullahan tuo tenniskyynärpää kiukuttelee edelleen. Puoliksen suosituksesta olen alkanut kokeilla sitä inkivääri/kurkuma/mustapippuri -tsydeemiä, mutta ainakaan vielä ei ole huikeasti muutosta tapahtunut. Ehkä isoimmat kivut kadonneet, vähän vaikea arvioida.

Ja tässä tulee se tilitys: tänä talvena on saanut sitten kolata lunta vähän keskiarvoa enemmän. Ja tietenkin on pitänyt kuskata puita säännöllisesti, koska tämä on puulämmitteinen talo.
Mutta siis se katkeruus tulee siitä, että kun iskee flunssa, ja voimat on poissa, juuri silloin tietenkin tulee lunta sen 30 cm ja puut vähissä.
Eli Murphyn laki pätee tietenkin.
Harvoin olen kipeä, eikä tuokaan flunssa sitten kovin pahaksi äitynyt, mutta tietenkin juuri sinä päivänä, kun olin kaikkein heikoimmassa kunnossa, oli pakko kolata ja kuskata puita (jos en kolaa, en pysty kuskaamaan puita, jos ei ole puita, talo ei lämpiä).

Siitä semikatkeruudesta kehittyi sitten hetkeksi pieni marttyyrisessio: "miksi aina minä, miksi joudun yksin, miksi juuri nyt, miksi ei ole ketään auttamassa, miksi ei ole ketään pysyvää jakamassa hommia", "miksi ei ketään kivaa ole tullut tarjolle".. you know the drill. Eli sellainen kunnon itsesäälisessio.
Ei se toki kestänyt kuin sen kymmenisen minuuttia, mutta ehkäpä se oli taas tarpeen.

Koska se johti oivallukseen.

Mun kun on melkein mahdoton olla pitkään negis ja täysi mahdottomuus masentua, aloin sitten äkkiä tajuta, että miten paljon hyvää mun elämässä onkaan (ollut). Oli ihana mies (joo, painotus sanalla oli), on kiva työ, ihanat ystävät, karvakorvat, ihana koti. Mulla on siis paljon kaikkea hyvää. Onhan sitä kaikkea paskaakin tapahtunut elämässä, mutta - ja tässä tuli se oivallus: ÄLÄ OLE AHNE.

Eli olenhan saanut jo paljon elämässä hyvää. Eihän missään ole sanottu, että tarvitsen/ansaitsen enempää. Ehkä mun saamat hyvät asiat on jo olemassa, saatu, eikä mitään enempää tarvitsekaan tulla. Jos olisin ahne, haluaisin vielä kauheasti kaikkea... mutta missään ei sitä ole mulle luvattu. Ei siis saa olla ahne ja koko ajan vaan vaatia lisää hyvää itselleen.
Kun tämän vielä sisäistäisi, jäisi semikatkerat marttyyriudet ehkä historiaan..

EDIT: Tämän tekstin naputeltuani aloin nautiskella lehden luvusta. Näyttelijä Armi Toivanenkin sen sanoi: "Ei elämä ole mikään diili. Ei se ole luvannut meille, että pysyt terveenä tai löydät rakkautta tai mitään, mitä ehkä toivoimme".

Ei kukaan luvannut koskaan mitään

Elämän eri pettymysten kohdalla on tullut tässä viime vuosina jo useasti itkupotkuraivarin jälkeen kylmä ja synkkä oivallus kirkkaana mieleen: "mihinkään universumin Suureen Suunnitelmaan ei ole kirjattu lupausta YHTÄÄN MISTÄÄN".

Eli kun en saanut sitä työpaikkaa? Ei sitä oltu missään koskaan luvattu minulle!
Kun ihmissuhde ei menekään toivotusti? Näytä mulle mihin on kirjattu, että se olisi mulle tarkoitettu ihminen?!
Kun Suuri Suunnitelma meni sattuneesta syystä persiilleen? Missään ei oltu sanottu, että vain siksi, että itse suunnittelimme ja päätimme asioiden menevän tietyllä tavalla, ne myös niin menisivät!

Eihän se vitutuksen määrää mitenkään vähennä, eikä syvää pettymyksen tunnetta, mutta yritän muistuttaa itselleni (aikuinen kun tässä pitäisi olla ja kypsä ja pystyä käsittelemään asioita fiksusti ja eri puolia tarkastellen), että oikeasti ei kukaan ole koskaan luvannut, että saisin mitä haluan. Tai että asiat menisi helposti. Tai että ne edes menisivät jotenkin!
Ei ole mitään tahoa, mitä syyttää, ei ketään, ketä haastaa amerikkalaisittain oikeuteen, ei ketään, kenen nokkaa motata verille tai kenen harteille vyöryttää kaikki vastuu. Ja sekös pännii!

Olisihan se hienoa, jos olisi jokin takuu siitä, että asiat jotenkin nytkähtää aina kuitenkin tasapainoon.
Äskettäin kaverin kanssa pohtiessa ihmissuhteita (ennen sydämen särkymistä) kysyin, että miten niin tässä voisi muka olla jotain parempaa, pysyvämpää? Kaverin vastaus oli, että paskan määrä on vakio, ja olen jo oman osani saanut elämässä.
No ei muuten ole vakio! MUTTA - eipä unohdeta: Ei ole missään sanottu, että näin on, tai että näin olisi juuri meikäläisen kohdalla.
Epäreilua? Elämä on.

Tähän osuu yhden lempisarjani lempihahmon toteamus:

Ei pelkoja

Äskettäin syvällisiä jutellessa juttukumppani kysyi mitä pelkään.
Vastaus tuli helposti, kuin siltä kuuluisalta apteekin hyllyltä konsanaan: "en mitään". Eikä sitä tarvinnut edes miettiä.
Kun on menettänyt ns. kaiken, ei mikään enää pelota. Ei ole mitään menetettävää enää. Eikä siten pelättävää.
Koska tietää, että pelosta ei ole mitään hyötyä, mitä tahansa voi tapahtua, milloin tahansa ja kenelle tahansa, niin se ei enää edes pelota.

Törmäsin äskettäin videoon, jossa näyttelijä Will Smith puhuu pelosta ja sen turhuudesta. Ei sitä taida tajuta, miten turhaa pelko on, ennen kuin sitä ei enää koe.
En myöskään usko, että peloista voi päästä eroon noin vain, järjellä. Kun miettii vaikkapa vanhempia, jotka pelkäävät lastensa puolesta 24/7/365 - biologiahan sen sanelee.
Mutta niin se vain kummasti menee, että jos pelko toteutuu, ei jäljelle oikeasti enää jää mitään pelättävää.
Tämä on siis toki vain meikäläisen oma mielipide, voihan olla, että moni vastaavassa tilanteessa pelkää edelleen vaikka ja mitä.

Itsellä on vaan sellainen olo, että pelko on täysin turha tunne. Koska olemme joka tapauksessa voimattomia isompien asioiden edessä. Asioita sattuu ja tapahtuu, eikä meillä ole mitään mahdollisuutta tehdä yhtään mitään.
Ei se välttämättä mitenkään tee elämästä sen helpompaa, mutta ainakin on yksi asia vähemmän, joka on mielen päällä - kun onhan siellä jo niin paljon muuta ennestään!

Suorittamista

Tuntuu toisaalta hassulta ja toisaalta toki herkältä kun ystävät kysyvät säännöllisesti miten menee. Herkältä siksi, että olenkin näköjään ihanien ihmisten ympäröimä - olen saanut apua ja tukea jopa hiukan yllättäviltä tahoilta. Hassulta siksi, että yritän keksiä jotain uutta vastattavaa. Kun ei mikään ole muuttunut edellisen kysymyskerran jälkeen, niin "tässäpä tämä" tai "arkea eletään" alkaa hiljalleen olla liiallista toistoa.

Mutta mitä muuta voisi sanoa? "Paska fiilis, elämän epäreiluus vituttaa, suoritan elämää". No, olen tuonkin tainnut sanoa. Mutta kun, toistan, mikään ei nyt muutu.
Olen edelleen läski leski (toi on niiiiiin hyvä termi!), edelleen mies kuollut, edelleen se ei ole tulossa takaisin, edelleen ei ole vain unta, josta herätään. 

Joten elän arkea.  Herään, käyn töissä, tulen kotiin. Syön. Joskus saunon. Katon sarjoja. Mietin pitäiskö vaihtaa tapetti yhdestä seinästä. Mietin myisinkö jotain miehen tavaroita netissä. 

Eipä tuossa nyt mitään huikean moninaista raportoitavaa ole. 

Syömisen osalta päätin, että syön päiväruoan nyt töissä - ihan ok ruokala ja hinnatkin ok. Viikonloppuisin sitten teen ruokaa. Tosin sen huomaa, että kun on alkanut syödä päivän pääruoan 11-12 maissa, viikonloppunakin tulee jo aikaisemmin nälkä kuin aiemmin. 

Ja paino? Ei muutosta. Ihan hitusen ehkä pudonnut, mutta ystävien kanssa vieteyt viikonloput grillauksineen ja herkkuineen pitä huolen, että ei paino kovin nopeaa vauhtia ainakaan alaspäin lähde. Tosin vaikuttaa siltä, että syön hitusen vähemmän herkkuja kuin ennen. Eli olin oikeassa kun syytin miestä lihomisesta - ne sen sipsiherkkumussutuspussit oli syyllisiä mun kiloihin!
Silti, mieluummin mies ja kilot kuin vähemmän kiloja ilman miestä..

Ihmisiä katoaa ja löytyy

Tähän sopisi pieni kulmakarvojen rypistys.
Ihmisiä = blogaajia, tai siis blogeja katoaa.
Eivätkö ihmiset ymmärrä, että eiväthän he itselleen blogaa, vaan meikäläistä varten??
On epäkohteliasta kadota enkä saa tietää mitä henkilölle tapahtui! Kauheet traumat iskee!

Puolinainen katosi ja löytyi onneksi, mutta Prouva Oo on edelleen hävöksissä. Huokaus.
Ihmisten pitää olla luotettavia ja pysyä heille kuuluvilla paikoillaan, eli blogeja ei saa tuhota noin vain.

No, mitäs muuta?
Paino? Joo, 74,5 kg. Jee.. Puolitoista vuotta sitten taidettiin olla viimeksi näissä mitoissa. Nyt alkaakin mielenkiintoinen odotus, että saadaanko kolmosella alkava luku seiskan perään nelosen sijaan. Ehkä. Hitaasti mutta jos varmasti?

Niin ja äskettäin oli Virallisempien Housujen tarve, ja kappas, ei tarttennut laittaa fat pantseja, vaan ne "tavalliset" oli ihan hyvät. Massiivisen lounaan jälkeen vähän kiristivät, mutta kyllä se mahamakkara siitä sitten asettui.

Ajattelin tuossa muiden blogauksesta kiukutellessani, että kai sitä itsekin pitää itsestään välillä ilmoitella, mutta kun mun elämässä ei juuri nyt tapahdu yhtikäs mitään. Ei sitten niin yhtään mitään. Jokainen päivä seuraa toistaan suht samanalaisena, eikä kohokohtia, joskin ei mitään negatiivistakaan, ole eikä tapahdu. Raportoi siinä sitten elämästä..