Mielenkiintoista. Nyt ollaan blogin alkuperäisen merkityksen äärellä yllättäen. Eli syömisen, laihtumisen, laihtumattomuuden, päätösten ja laiskuuden ytimessä.
Kuukaudet kuluvat ja joulun jälkeen aloitettu ryhtiliike on osittain taas kadonnut. Ei päätöksenä niinkään, mutta katosi silti. Selityksiin, verukkeisiin, mukavuudenhaluun ja laiskuuteen.
Olen tietenkin syönyt suurimmaksi osaksi "oikein" ja karpisti, jopa lähes eettisesti-oikein-karpisti, mutta samalla olen myös herkutellut.
Hyvänä, ellei peräti erinomaisena tekosyynä voisi käyttää puolisoa, joka kantaa kotiin kaupasta erilaisia (suklaisia) herkkuja, kuten pääsiäismunia. Jos ne on ostettu kotiin, ei kai niitä voi jättää syömättä, eihän? Ja jos on peräkkäin pari päivää, jolloin koko päivä menee kokouksissa, joihin tilataan roskaruokaa, toisena päivänähän voi ottaa pizzaa, jos toisena päivänä otti salaatin - eikö niin?
Näin se pienistä askelista koostuu se laiskuuden maraton.
Luin äskettäin jostain naistenlehdestä julman totuuden siitä, että mitä enemmän ikää karttuu, sitä enemmän aineenvaihdunta hidastuu. Ja sitä vähemmän saa syödä.
Kyllähän tuo on ollut aina tiedossa, tietenkin. Mutta nyt aloin miettiä sitä tiukemmin. Jos siis saisin syödä nyt vaikkapa 1400 kcal (luku hatusta vedettynä) päivässä, vuosien edetessä tuo määrä vähenee. Eli jotain on pakko jättää pois!
Ja se tuntuu julmalta! Tässä päästään ehkä tämän blogin alkuperäiseen viestiin: miksi näin pitää olla?? Miksi en voi herkutella vaikka vuosia karttuu, miksi ne kilot vaan karttuu??
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti