Onko se repsahtamista, jos vaan ei välitä?
Olen aina hahmottanut repsahtamisen sellaisena tiukkana taisteluna mielessä: "otan, en ota, otan, en ota, otan, en ota.. ahh.. otan!!!". Ja sitten päälle syyllisyys. "Piti sitten ottaa??" "Piti!". "No NYT sit ei enää tänä jälkeen". Tai "huomenna sitten uusi yritys!".
Joo joo.
Mutta jos ei vaan välitä? Jos vaan ottaa mitä haluaa ja syö sen? Onko se repsahtamista?
Luin tuossa Me Naiset -lehden artikkelia Raakel Lignellistä ja hänen kadottamastaan 50 kilosta. Hyvät Raakelille! Hieno suoritus.
Jäin miettimään omalla kohdallani samaa. Tai siis saisinko saman efektin aikaiseksi.
Painoa tarvitsisi varmaankin pudottaa vain sellaiset 10 kg, jotta olisi "kuin uusi nainen", 15 kg olisi jo melkein uskomaton suoritus. Eli ei mitenkään iso urakka. jos vaan viitseliäisyyttä löytyisi.
Olen jo kerran tuon tehnyt (pudottanut painoa ja timmiytynyt), nimenomaan ankaralla liikunnalla. Ja minulle ei käynyt kuten Raakelille: en hurahtanut liikuntaan, sitä ei "tarvitse saada jatkuvasti". Ehei! Minä suoritin liikuntaa hampaat irvessä enkä tykännyt siitä kovinkaan paljon.
Ehkä siksi se niin helposti sitten aina jää?
Onhan tässä vuosien aikana tullut kokeiltua juoksua (eli hölkkää), zumbaa, kuntosalia, punttitreenejä, juoksumattoa jne. Vaikka kaikki ei ole tuntunut tervan juonnilta, ei voi kyllä rehellisesti sanoa, että olisi iskenyt jokin addiktiokaan. Hyvät heille, joille näin käy! Meikäläinen ei siihen porukkaan selvästikään kuulu.
Käykö sen takia sitten niin, että en vaivaudu? Saatan jonkin aikaa kokeilla jotain liikuntamuotoa, mutta heti kun tilanne sallii, luistan siitä ja jätän sen? Vai eikö vaan sitä koukuttavaa tunnetta tule koskaan tapahtumaan?
Sitä odotellessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti