Saako läski pukeutua miten vaan?

Tuli yhtenä iltana mieleen asia, joka siis on mielessä aina silloin tällöin.
Lähinnä silloin, kun näen kuvan tai livenä naisen, jolla on jotain tiukkaa päällä, ja makkarat tursuaa vapaasti esillä.

Tämä on asia, jonka kanssa olen kipuillut jo vuosikausia: Olen(ko?) niin median (?) aivopesemä, että hätkähdän, jos näen naisen, jolla on tiukka toppi, joka myötäilee jokaista muhkeaa muhkuraa?

Muistan jostain syystä kesällä Itiksessä kun vastaan käveli perhe. Kuuma kun oli, naisella oli shortsit ja joku narutoppi. Ja reipas michelinpallura keskivartalolla.
Kyllä katseeni kävi siinä, joskin vaivihkaa. En tosin osaa sanoa, mitä ajattelin. Mutta jotain kyllä, koska muistan hänet vieläkin.

Katsoessani naista samalla läpsäisen itseäni kiukkuisesti henkisesti ja torun tiukasti: "Missä muka on määritelty, että vain langanlaihat anorektikot tai timmit fitness-tyypit ovat ainoat, jotka saavat pitää tiukkoja paitoja?! Lopeta arvostelu!"
Millä oikeudella arvostelen naisen makua tai itsekritiikkiä kun samaan aikaan hurraan sille, että hän uskaltaa olla oma itsensä ja näyttää itsensä maailmalle sellaisena kuin on?

Jossain se näköjään on määritelty, koska se kiinnittää huomioni kerta toisensa jälkeen. 

Raivostuttaa. Ja on skitsofreeninen olo: samaan aikaan ihmettelen, miten joku voi esitellä makkaroitaan noin häpeämättömästi ja samaan aikaan olen vihainen itselleni siitä, että ihmettelen. Miksi nainen ei saisi pukeutua miten haluaa riippumatta kropan muodosta ja makkaroiden määrästä?
Miksi katseeni osuu aina niihin makkaroihin? Eikö muka muuta nähtävää ole?
(Täsmennys tosin: tämä koskee tuntemattomia: omien makkarallisten ystävien kroppaa en tule katsoneeksi edes vaikka oltaisiin saunassa).  

Telaketjufeministinä ärsyttää suuresti, että nimenomaan nuo makkarat ovat niitä (ainoita?) määreitä, joilla naista mitataan.
Sillä niinhän se menee: ei katseeni yleensä osu kaljamahaiseen mieheen, vaikka millainen möhömaha siellä tiukan t-paidan alla olisikaan. Se on jotenkin "normaalia".. miehellä "saa" olla housujen yläpuolella vaikka millainen kupu (WTF??).

Maailmassa on niiiin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin kilot ja miltä näyttää, ja silti se on asia, johon ajatus hyvin usein karkaa: "Miten tuo kehtaa? Miten tuo uskaltaa näyttää noita? Miksi tuo ei käytä peittävämpää paitaa"?
Mitä väliä sillä on, mitä ihmiset tai siis tässä tapauksessa naiset pukee päälleen??
Ja miksi se silti on se, joka kiinnittää huomioni?

Itsetunnon ihmetys

Olen tässä nyt viime aikoina etäterapoinut yhtä sukulaistyttöä chättäilemällä hänen kanssaan.
Parikymppinen tyttö, aika raju lapsuus ja nuoruus ja nyt sitten kaikenlaisia psyykkisiä ongelmiakin.

Jäin kuitenkin miettimään monien jutteluiden jälkeen tuota itsetunto-ongelmaa - miten se on niin monen ihmisen (ja monesti naisen, ja monesti ylipainoisen naisen) ongelma.
Ja pohdin; kumpi tuli ensin, huono itsetunto vai kilot?

Vaikka itsellä ulkonäkö on tuolla "kuin Tuksu huonona päivänä viikonlopun grillijuhien jälkeen" -viivalla ja siis kiloja on, on minulla aina ollut hyvä itsetunto. Mitkään koettelemukset mitä on tullut (ja onhan niitä), eivät ole pystyneet horjuttamaan itsetuntoa. Meikä on vaan niin paras!

Mutta miten voisi auttaa toisen itsetunnon rakentamisessa?
Koska minulla ei sen suhteen ole ongelmaa, on vaikea asettua toisen asemaan ja ymmärtää, miksi ihminen (ja siis yleensä nainen.. ja vielä ylipainoinen nainen) ei jotenkin vaan näe, miten hän on ainutlaatuinen, hieno yksilö, joka ansaitsee vain parasta?

Tiedän, kun tarpeeksi kauan kuuntelee loukkauksia, ilkeyksiä, ehkä jopa henkistä väkivaltaa, sitä alkaa uskoa tois(t)en sanomisiin.
Ja tätä en vaan ymmärrä. Miten kukaan ulkopuolinen voi sanella, millainen on, ja mikä on hyvää ja mikä huonoa ihmisessä?

Miksi ihminen kuuntelee tai siis kuulee vain ne negatiiviset asiat itsestään, mutta ei kuule niitä hyviä asioita? Tai jos kuuleekin, asettaa enemmän painoarvoa sille panettelevalle, ilkeälle, alistavalle viestille?

Toivon niin, että voisin avata tällaisen ihmisen pään/sydämen ja kaataa sinne sankokaupalla rakkautta ja arvostusta itseään kohtaan, itsensä arvostamista ja arvottamista. 
Tekisi mieli ravistella olkapäistä ja karjua "HEI OLET AINUTLAATUINEN; TOSI JEES TYYPPI!". Mutta ei se taida auttaa. Ei se kannettu vesi kaivossa pysy, eikä itsetuntoa pysty toiselle rakentamaan.

Tukena voi olla siinä rakennustyömaalla, mutta harmillisen vähän on noita rakennustyömaita ihmisillä pystyssä.. eikö sitä osata, uskalleta, jakseta, haluta vai kyetä tekemään, sitä työtä itsensä arvostamiseksi..?