Kaksi vuotta sitten oltiin eräjormailemassa täällä. Tarkoitus oli vaeltaa muka vähän, mutta kun heti retken aluksi löytyi täydellinen leiripaikka, jäätiin sitten siihen.
Rakastuin paikkaan silloin ja olen sen jälkeen halunnut tulla uudelleen.
Viime kesän viimeiset sanat toisillemme oli kiukuttelua siitä, että ei lähdetäkään käymään täällä.
Yritys oli sitten kova, että pääsisin tänne yksin, mutta tänne tulemisen edellytyksenä on, että on kaksi hellepäivää peräkkäin.
Järvi on pieni ja matala ja lämpenee nopeasti, mutta kylmällä kesäkelillä ei haluta hengailla ja yöpyä luonnossa muutenkaan.
Viime kesänä ei siis ollut kahta hellepäivää peräkkäin, joten en päässyt, mutta nyt kun luvattiin hyvä perjantai ja osa hyvää lauantaita, niin pakkasin kamat ja hurautin tänne.
Leiripaikalle kävely ei ole pitkä, ei ehkä kilsaa autonjättöpaikalta, mutta kyllä siinä rinkkaa raahatessa sai olon aika kuumaksi.
Kun pääsin tähän omalle paikalle, heitin kamat alas ja uimaan.
Vesi oli juuri niin poikkeuksellisen kirkasta kuten ennen, ja lämmintä.
Siinä polskutellessa pohdin, että onko tämä tunne, mitä tunnen, onnellisuutta.
Mutta ei. Iloa se oli. Olin aamulla jo ennen tänne lähtöä tosi täpinöissäni kun vihdoin onnistuu, mutta sekin oli iloa.
Onnellisuus lienee vieläkin jossain kauempana.
 |
| Näkymä makuupussissa istuessa |
Ilo on hyvä! Mä en ole koskaan yöpynyt ulkona yksin. En ehkä uskaltais koska voi olla mörköjä. Pisteet sulle!
VastaaPoistaEi siinä tartte mitään uskaltaa :D plus mörkö syö ensin koirat, mä ehdin hyvin siinä välissä karkuun...
Poista