Elämää on elettävä

Kuten Kierkegaard asian on sanonut "elämää voi ymmärtää vain taaksepäin, mutta sitä on elettävä eteenpäin".
Vuosipäivän mentyä äskettäin ohi olen pohdiskellut jälleen Elämän Tarkoitusta (sehän on 42).
Kolme vuotta nyt takana leskeyttä. Toisaalta se on huikean pitkä aika, toisaalta ei lainkaan pitkä aika.
Ja toisaalta on tapahtunut tosi paljon, toisaalta ei paljon mitään.

Tuota Kierkegaardin ymmärrystä  on kyllä tullut aika lailla - näkee monen asian uudella tavalla.. tai siis ei ehkä uudella tavalla, mutta ymmärtää, mistä mikäkin johtui, miten asiat menivätkään ja miten tässä ollaan.

Alusta astihan olen elänyt elämää eteenpäin. Alussa se oli olemassaoloa, eksisteeraamista, nyt se on jo muuttunut elämiseksi, onnentunteen kokemuksiksikin välillä.

Mutta se, mikä on alkanut aina välillä nakertaa takaraivossa on, että kun on yksin(asuja), on pakko miettiä myös ihan logistisia asioita.
Kun on parisuhteessa, siinä on luonnollinen illuusio, että tulevaa ei hirveästi tarvitse ajatella. En taida osata sanoittaa ajatuksia tästä asiasta. Ihan siis käytännössä se, että kun on yksin, asuu yksin, ei ole perhettä, on pakko miettiä miten itse pärjää vanhempana. En tiedä miksi oma vanhuus mietiyttää NYT, kun sinne vielä pari päivää on 😋, mutta olen miettinyt aikaa, jolloin ei enää voi asua yksin huollettavassa talossa. Ostanko asunnon, vuokraanko? Miksi ostaisin, mulla ei ole jälkeläisiä, joille tarttis jättää perintöä, mutta jos vuokraan, riittääkö rahat loppulämäksi jos elänkin 100-vuotiaaksi..? En tiedä miksi tämä on nyt ollut mielessä, kun tuohon on vielä aikaa, mutta jostain syystä olen näitä pohtinut. Ehkä siksi, että teen asioita yksin, itsekseni, ja vain minä tulen pitämään minusta huolen.
Onhan mulla toki ihania ystäviä, jotka tukevat ja auttavat aina, mutta eivät he ole minun huolehtijoitani koskaan, eivät voikaan olla. Ja tämä on ehkä se illuusio, minkä parisuhde antaa: että on oletusarvoisesti joku, jonka kanssa joko tehdään suunnitelmat yhdessä tai sitten hän pitää minusta huolen.
Eikä se aina mene niin.

Yhtenä päivänä tässä mökillä menin hölmönä varomattomasti yhdestä kalliokohdasta ja kaaduin. Ei mitään pahempaa, polveen tuli haava ja toki sattui niin saakelisti.
Siinä maatessani maassa ja kiroillen kipua mietin, että olisinhan se kiva, että olisi joku tässä vähän katsomassa perään jos ja kun onnistun satuttamaan itseni. Mutta sitähän se yksinolo on, ei parane satuttaa itseään pahasti, tai ainakaan niin pahasti, ettei pääse luuriin! 😀

Aamiaisnäkymä mökiltä

Hiilineutraali vuosi

Ehkä Puolikselta voisi varastaa tällaisen vuosikatsauksen. Tosin en ihan keksi kauheasti mitään analysoitavaa.
Paskimman evö vuoden jälkeen tämä vuosi meni. Siis siinähän se.

Työpaikka vaihtui, positiivista. Tai siis oli edellinenkin ok, mutta pääasia, että sai työpaikan, ja tykkään siitä, joten win-win.

Talo pysyy pystyssä, hyvä asia. Teettää toki töitä, mutta se on se hinta, jonka maalla asuessa maksaa. Oma valinta.

Salikäynnit alkoi, ja jatkuu. Teetätin uuden ohjelman PT:llä ja jessus, mikä olikaan ekan tekokerran tulos :D Ei pystynyt kävelee portaita alas, istua pöntölle (kokeilkaapa joskus tehdä jalat alta vievä jalkatreeni ja sen jälkeen istua alas pöntölle...) tai mitään muutakaan pariin päivään. Nyt on jo parin kerran jälkeen helpottanut enkä ole ambulanssimateriaalia salilla käynnin jäljiltä.

Salilla käydään tietenkin siksi, että saisi syödä mitä haluaa (eikä se samalla tavalla menis heti michelineihin kuten ilman salikäyntiä), ja nyt joululomalla onkin saanut kaikkea ihanaa herkutella.
Aiemmassa postauksessa tuhisin, että tuloksia ei näy. No, pari kiloa oli ennen joulua lähtenyt. Eiköhän ne tällä herkuttelulla ole tulossa takaisin, tosin salilla kävin tapanina ja huomennakin uuden vuoden kunniaksi sitten taas. Ja siinä välissäkin toki kävin.
Ei musta kyllä edelleenkään salihirmua saa, mutta en  ehkä ole yhtä kärttyinen asiasta kuin aiemmin :)

Joku jossain vaiheessa äskettäin kysyi mikä tekee mut onnelliseksi ja edelleen joudun vastaamaan, että tällä hetkellä ei mikään. Iloiseksi tekee monikin asia, erityisesti tietysti noi koirat, ystävät, kaunis taivas, hauska leffa.. mutta onnellisuus lienee sitten tältä osin mennyttä.

On  vähän ollut kipuilua sen hyväksymisessä, että tässä tämä elämä nyt on. Tällä mennään. Pitää yrittää repiä irti niitä hyviä hetkiä ja nauttia niistä. Koska onhan niitäkin. Joskus.

En harrasta uudenvuodenlupauksia, joten voin huoletta sanoa etten lupaa yhtään mitään ensi vuodelle. En myöskään odota siltä mitään, niin eipähän pety. Jos terveenä pysyisi, se olis kova juttu!

Parempaa uutta vuotta (silti) kaikille!

Onnellisuudesta

Vihdoin säät salli palaamisen "meidän" järvelle.
Kaksi vuotta sitten oltiin eräjormailemassa täällä. Tarkoitus oli vaeltaa muka vähän, mutta kun heti retken aluksi löytyi täydellinen leiripaikka, jäätiin sitten siihen.
Rakastuin paikkaan silloin ja olen sen jälkeen halunnut tulla uudelleen.

Viime kesän viimeiset sanat toisillemme oli kiukuttelua siitä, että ei lähdetäkään käymään täällä.
Yritys oli sitten kova, että pääsisin tänne yksin, mutta tänne tulemisen edellytyksenä on, että on kaksi hellepäivää peräkkäin.
Järvi on pieni ja matala ja lämpenee nopeasti, mutta kylmällä kesäkelillä ei haluta hengailla ja yöpyä luonnossa muutenkaan.

Viime kesänä ei siis ollut kahta hellepäivää peräkkäin, joten en päässyt, mutta nyt kun luvattiin hyvä perjantai ja osa hyvää lauantaita, niin pakkasin kamat ja hurautin tänne.

Leiripaikalle kävely ei ole pitkä, ei ehkä kilsaa autonjättöpaikalta, mutta kyllä siinä rinkkaa raahatessa sai olon aika kuumaksi.
Kun pääsin tähän omalle paikalle, heitin kamat alas ja uimaan.
Vesi oli juuri niin poikkeuksellisen kirkasta kuten ennen, ja lämmintä.
Siinä polskutellessa pohdin, että onko tämä tunne, mitä tunnen, onnellisuutta.
Mutta ei. Iloa se oli. Olin aamulla jo ennen tänne lähtöä tosi täpinöissäni kun vihdoin onnistuu, mutta sekin oli iloa.
Onnellisuus lienee vieläkin jossain kauempana.

Näkymä makuupussissa istuessa