Särkyneitä sydämiä

Sydän voi näköjään särkyä monella eri tavalla. Menetys voi olla pysyvää, kuten itsellä kesällä, tai.. Mikäköhän olisi hyvä sana.. Lyhytaikaisemman tunteen menetys.
Sattuu silti.
Miettii, että kuvittelinko kaiken, tulkitsinko liikaa, luinko lauseisiin jotain, mitä ei ollutkaan.
Tunteet oli aitoja, minulla. Mutta ei toisella. Eikä niitä voi pakottaa.
Päätin uskaltaa hypätä täysillä ja juoksin sitten satasella päin lapiota.
En syytä häntä, ei ketään voi pakottaa tuntemaan samoin. En syytä itseäni, eikä hävetä, että lähdin täysillä mukaan.
Tiedä sitten olenko liian intensiivinen, mutta jos jokin tuntuu hyvältä, pitääkö jarruttaa? Jos jotain opin kesän jälkeen, niin sen, että elämä on lyhyt. Ja jos jotain haluaa, sitä täytyy sitten lähteä ottamaan.
Näköjään sitten voi jäädä pää vetävän käteen.
Vituttaa.

Mansplaining

Hiukan jatkoa ja sivuraidetta edellisen postauksen lopussa olleeseen asiaan: eli miehiin, jotka Kertoo Naiselle Miten Asiat On.

Harvemmin töissä onneksi tähän törmää, joskin sain kollegalle heittää yhden "thanks for mansplaining this!" -kommentin hänen ystävällisesti väännettyä rautalangasta itsestäänselvää asiaa, jota en voinut käsittää, koska hän oli unohtanut sisällyttää asian ytimen kyseiseen käsillä olleeseen tekstiin..

Anyhoo, näin vapaana/sinkkuna/leskenä/mikälie törmään tuohon usein nimenomaan liikunnan/urheilun/salikäynti-teemojen yhteydessä.

Ei ole yksi eikä kaksi miestä, joiden mielestä minun tarvitsee vain valita joku laji, ja tykätä siitä ja ah ja oooh, saan adrenaliiniryöpyn ja rakastun lajiin ja alan harrastaa sitä hamaan loppuun asti. Jep jep.
Mutta kun ne pahvit ei tajua, että olen laiska paska! :D

Saan ah-niin-ihanan alentuvaa kertomusta siitä, miten liikunta on hyväksi ihmiselle (really???) ja on hyvä pitää kehostaan huolta (no enpä v**u tuotakaan tiennyt!!).
Siis OIKEESTI - luuleeko ne, että olen istunut sohvaperunana sata vuotta ja vaan odottanut hetkeä, jolloin joku valaisisi minua asiasta, josta minulla ei tietenkään ole mitään tietoa, ja lamppu syttyy pään päällä ja ryntään ostaa uudet treenikamat ja lähden radalle??

Toki pitää olla ehkä ymmärtäväinen ja olettaa, että ennemmin ehkä kyse on siitä, että koska he itse ovat liikunnallisia, heidän on mahdoton käsittää, että on olemassa minun kaltaiseni täysin liikkumaton laiskiainen, ja jankkaaminen on ehkä enemmän heille itselleen asian selventämistä ja sen käsittämistä, että oikeasti näin liikkumattomiakin ihmisiä on...

Kiloton joulu

Ensimmäistä kertaa elämässä ikinä taisi mennä joulu nyt niin, että ei tullut niitä pakollista kahta kiloa!?!
Eikä nyt kyllä voi mitenkään sanoa, että se johtuisi siitä, että en olisi syönyt ja herkutellut. Oli kaikkea hyvää ja mukavasti nautiskelin, mutta - en tiedä sitten miksi, nyt eivät kilot jääneet päälle. En siis todellakaan valita :D Mutta ihmetyttää!

Yksi ero muihin vuosiin lienee se, että en tehnyt torttuja. Mietin pitkään, että tekisin niitä Nutella-versioita, koska ne on ah-niin-hyviä, mutta päädyin sitten olemaan ottamatta ne(kin) ylimääräiset kalorit. Suklaata oli, irtokarkkeja oli, jälkkäriä oli... kaikkea oli, mutta ehkä kun ne ajoittui sitten pidemmälle jaksolle niin eivät jotenkin jysähtäneet tuohon omppumahaan.

Suklaan kohdalla oli tietenkin vakiojouluherkku, eli Paradis-aski. Oli sitten Budapestkin ja joku ihme Halvan Herkkukonvehti. Budapest on toki hyvää (viimeiset meni eilen!), mutta tuo Halva oli järjetön pettymys. Joten, koska Paradisessa on konvehteja, joista en pidä (kookos esim.) ja tuo Halva oli pahaa, toin loput konvehdit töihin muiden syötäväksi! Päätin, että miksi ihmeessä ottaa kaloreita pahasta suklaasta, mieluummin ne ottaa jostain hyvästä!

Eli ei siis hassumpi joulu.
Yksin sen viettäminen ei ole minulle ongelma, oli oikein rauhallista, toki paska keli vähän harmitti, mutta sehän harmittaisi vaikka ei yksin olisikaan.

Ja siitä yksinolosta - on se muuten huvittavaa lukea noita treffiprofiileja, siis miesten. Noin 99% kaikki ovat ihme liikuntafriikkejä, jotka asustaa salilla ja harrastaa kahdeksaatuhatta eri lajia. Ja kun meikäläinen ei sitä tee, eipä meillä taida intressit olla yhteneväiset. Olen kuitenkin, ehkä täysin tyhmästi, kertonut profiilissa sen, että liikunta ei ole mun juttu, mutta silti tulee niitä (miehiä), jotka päättää kertoa ystävällisesti minulle, miten liikunta on ihmiselle tärkeä juttu. Juu on :D Mut en silti ala hiihtää/pelaa sulkista/käymään salilla.

Sinkun ei parane läskistyä

Kohta tulee puoli vuotta Siitä Päivästä ja kuten aiemmin totesin, elämä jatkuu, no matter what.

Itse asiassa olen mennyt ja tehnyt sen treffi-ilmon. Hyöty nolla. Tai siis pokasin sieltä yhden puolen illan jutun - palveli tarkoitustaan eikä sillä ollut sen enempää merkitystä.

Mutta hyvä naiset - ei tuolla kovin kaksista materiaalia ole tarjolla. Vai mitä olette mieltä tällaisesta lähestymisestä:
"Moi mamitsu bamitsu....yeah...kiinnostaako nuori kolli....yeah? Me like....MAGE..Kuis paukuu...."

Huokaus.
Siis oikeesti. Jos unohdetaan hetkeksi nuo kielioppivirheet ja muuta ärsyttävyydet, tehoaako tuollainen johonkuhun?? Ja jos kyllä, kehen??

Mut joo... kyllähän tässä sitten on päässyt pohtimaan myös näitä ulkonäköasioita. Vaikka Tinderiin en ole mennyt, enkä usko meneväni (tosin jos on riittävän tylsää ehkä siihenkin vielä sorrun), onhan tämä deittimaailma ulkonäkökeskeinen. Läskit (siis kilot) eivät tässä pelissä ole kovin kovaa valuuttaa.

Jostain syystä kiloja on vielä syksyllä lähtenyt ilman, että olisin asialle mitään tehnyt ja nyt mennään 71,4 kg. Yli 10 kg siitä maksimista! En valita. Mutta onhan tuota vararengasta vielä tuossa ja koska en mihinkään salitreeneihin ryhdy, saanen pitää tämän keskiruhon edelleen löysänä lihana. No, onhan sitä sentään vähemmän kuin ennen. mutta ei musta mitään fitfarmilaista kyllä saa :D

Siltikin.. kun kaupassa mietin herkkuja ja niiden ostamista, jätän ostamatta. Koska ne lihottaa. Enkä halua lihoa. En potentiaalisen miehen vuoksi, mutta siltikin... siis onhan se todella ristiriitaista. Sinkku (olenko sinkku? mikä olen??) ei ehkä voi läskistyä noin vain..? Juu juu luonne ratkaisee blaa blaa.. mutta siltikin, olen satavarma, että olen kiinnostavampi (ulkonäöllisesti) 71 kiloisena kuin 81 kiloisena. Ja tämä siksi, että en itsekään pidä itseäni hottina yli 80-kiloisena. Eikä sillä ole mitään tekemistä itsetunnon kanssa, joka meikäläisellä on puhdasta terästä, vaan ihan esteettisestikin. Mä vaan en ole hyvännäköinen läski, se vaan on niin.
Jotkut on pyöreinä söpöjä tai suloisia. Minä en.

Elämä kai menee eteenpäin

..halusi tai ei.

Ei sitä olisi uskonut ehkä sittenkään. Eli aurinko ja risukasa ja kaikkee. Tai no, ei ehkä pidä liioitella. Ei vielä ehkä olla auringossa, mutta ehkä se massiivinen musta myrskysade on ehkä siirtynyt vähän kauemmas.

Jokin aika taaksepäin oli ollut aivan hirvittävän paska viikko. Itketti joka päivä ja kiukuttelin koko ajan, surren ja ikävoiden.
Sitten istuin ja pohdin asiaa ihan perusteellisesti - ja sen tuloksena tajusin sen ikävän, mutta peruuttamattoman tosiseikan: menneeseen ei ole paluuta. Sinne ei ole ovea, tai porttia. Menneisyyden ja meikäläisen välissä on täysin sileä seinä, eikä sitä pysty mitenkään ylittämään tai ohittamaan.
Siitä sitten tulikin seuraava oivallus: koska sinne menneisyyteen ei ole paluuta, pakko kai se on mennä eteenpäin. Toki voisin jäädä paikoilleen, jähmettyä, iskeä juuret maahan ja jäädä siihen.
Se ei kuitenkaan ole meikäläiselle luontevin tapa reagoida asiaan, joten sitten jäljelle jää vain se eteneminen.

Ei se käytännössä mitään vielä tarkoita. En siis ole menossa Tinderiin tai laittamassa treffi-ilmoitusta. Kun en tietyllä tavalla ole hakemassa (vielä?) yhtään mitään. Olen ehkä ajatuksen tasolla avoin sille, että jos joku tulisi sopivaan kohtaan, en sulje ovea. Tosin samalla tiedän, että eihän kukaan ovelle tule hakemaan, varsinkaan Prinssi valkoisella hevosella... Tosin ajatus suhteesta ei tunnu luontevalta. Mutta ihon ikävä on tosiseikka. Ja olisihan se kiva olla jonkun kainalossa viettämässä hämärän hyssykkää.
Mahdoton yhtälö siis :D
Kun en mitään missään mitenkään hae, mahdollisuudet törmätä johonkuhun lienee noin 0.000000000001% - erinomaiset kertoimet siis!