Törmäsin yhdessä TV-sarjassa Kierkegardin lainaukseen, joka kolahti kuin metrinen halko:
“The most painful state of being is remembering the future, particularly the one you'll never have.”
Jostain syystä tuo oli mielessä viime yönä. Nukun siis ihan hyvin, en valvonut mistään erityisestä syystä, mutta välillähän sitä käy hereillä.
Ennen käytin nukahtamiseen sellaista mielikuvaleikkiä, tai suunnittelua.. vaikee selittää. Mutta siis otin jonkun asian ja aloin kehitellä sitä eteenpäin. Esim. millaisella paikalla asuisi tulevaisuudessa tai jos olisin autiolla saarella, miten pärjäsin. Siis ei mitään erityistä.
Mutta nyt se ei enää onnistu. Ei oikein tule mitään sopivaa ajatuskulkua, jota voisi lähteä kehittämään. Tosin siis kehittäminen ei kestä kauaa kun sitten jo nukahtaa...
Tajusin viime yönä sen, että en halua lähteä mitään erityisempää skenaariota pohtimaan, koska - ja tämä on se mielenkiintoinen pointti: jos keksin jonkun ajatuskuvion - se ei taatusti toteudu. Eli ikään kuin haaveilemalla asiasta X, takaan, että se nimenomaan ei pääty toivomallani tavalla. Ja tämä siis on toteutunut aina.
Ei siis kannata alkaa kuvitella millainen työpaikka Y olisi tai millainen ihminen Z voisi olla. Koska heti kun olen asiaa yhtään miettinyt; crash-boom-bang ja se on siinä. Ja tämä siis ei ole tapahtunut vain kerran tai kahdesti.
Enää en siis voi pohtia mitään toiveikasta. Tulevaisuutta, jota ei taatusti tule, on vielä turhempi pohtia, siinä vaan satuttaa itsensä. Enkä harrasta sellaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti