Elämää on elettävä

Kuten Kierkegaard asian on sanonut "elämää voi ymmärtää vain taaksepäin, mutta sitä on elettävä eteenpäin".
Vuosipäivän mentyä äskettäin ohi olen pohdiskellut jälleen Elämän Tarkoitusta (sehän on 42).
Kolme vuotta nyt takana leskeyttä. Toisaalta se on huikean pitkä aika, toisaalta ei lainkaan pitkä aika.
Ja toisaalta on tapahtunut tosi paljon, toisaalta ei paljon mitään.

Tuota Kierkegaardin ymmärrystä  on kyllä tullut aika lailla - näkee monen asian uudella tavalla.. tai siis ei ehkä uudella tavalla, mutta ymmärtää, mistä mikäkin johtui, miten asiat menivätkään ja miten tässä ollaan.

Alusta astihan olen elänyt elämää eteenpäin. Alussa se oli olemassaoloa, eksisteeraamista, nyt se on jo muuttunut elämiseksi, onnentunteen kokemuksiksikin välillä.

Mutta se, mikä on alkanut aina välillä nakertaa takaraivossa on, että kun on yksin(asuja), on pakko miettiä myös ihan logistisia asioita.
Kun on parisuhteessa, siinä on luonnollinen illuusio, että tulevaa ei hirveästi tarvitse ajatella. En taida osata sanoittaa ajatuksia tästä asiasta. Ihan siis käytännössä se, että kun on yksin, asuu yksin, ei ole perhettä, on pakko miettiä miten itse pärjää vanhempana. En tiedä miksi oma vanhuus mietiyttää NYT, kun sinne vielä pari päivää on 😋, mutta olen miettinyt aikaa, jolloin ei enää voi asua yksin huollettavassa talossa. Ostanko asunnon, vuokraanko? Miksi ostaisin, mulla ei ole jälkeläisiä, joille tarttis jättää perintöä, mutta jos vuokraan, riittääkö rahat loppulämäksi jos elänkin 100-vuotiaaksi..? En tiedä miksi tämä on nyt ollut mielessä, kun tuohon on vielä aikaa, mutta jostain syystä olen näitä pohtinut. Ehkä siksi, että teen asioita yksin, itsekseni, ja vain minä tulen pitämään minusta huolen.
Onhan mulla toki ihania ystäviä, jotka tukevat ja auttavat aina, mutta eivät he ole minun huolehtijoitani koskaan, eivät voikaan olla. Ja tämä on ehkä se illuusio, minkä parisuhde antaa: että on oletusarvoisesti joku, jonka kanssa joko tehdään suunnitelmat yhdessä tai sitten hän pitää minusta huolen.
Eikä se aina mene niin.

Yhtenä päivänä tässä mökillä menin hölmönä varomattomasti yhdestä kalliokohdasta ja kaaduin. Ei mitään pahempaa, polveen tuli haava ja toki sattui niin saakelisti.
Siinä maatessani maassa ja kiroillen kipua mietin, että olisinhan se kiva, että olisi joku tässä vähän katsomassa perään jos ja kun onnistun satuttamaan itseni. Mutta sitähän se yksinolo on, ei parane satuttaa itseään pahasti, tai ainakaan niin pahasti, ettei pääse luuriin! 😀

Aamiaisnäkymä mökiltä