Sukupuolista ja kielen muutoksista

Näin keväällä tiedon Foundation-sarjan tekeilläolosta ja olin, siis olen, asiasta intopiukeena. Scififanina hyvät sarjat ja leffat ovat harvassa, joten tätä odotan mielenkiinnolla.

Sitä odotellessa päätin lukea Säätiö- sekä Robotti-sarjat uusiksi. Olen viimeksi lukenut ne joskus teininä, enkä onneksi muista niistä paljoakaan. Jostain syystä Robotti-sarjan muistan paremmin kuin Säätiön. Ehkä siksi, että positroniaivot ja kolme sääntöä ovat jääneet pysyvästi mieleen käsitteinä.

Nuo kirjasarjat on kirjoitettu 1940-80 -luvuilla ja Säätiö-trilogian kohdalla sain käsiini vanhan käännöksen.1950-luvulla tehdyssä käännöksessä puhutaan "huoneustosta", katsotaan "pikipäin", "annetaan palttua" asioille ja "tarkataan". Oli hauskaa lukea "vanhanaikaisista uuden tekniikan termeistä", kuten "näkösoitin" ja "kaukotaju" (telepatia). Myöskään keinohedelmöitystä ei edes käsitteenä ole Robotit-sarjassa. Ehkä maailman muuttuminen ja kehittyminen näkyy parhaiten scifi-kirjoissa, koska moni 1940-luvulla kirjoitettu romaani kestää kyllä ajan hammasta hyvin.

Nimenomaan trilogian kohdalla (joka siis kirjoitettu 1940-luvulla) tuli vaan sitten mielenkiintoinen oivallus/ärtymys: Naiskuva. Or lack thereof.
Jotenkin sitä lienee jo tottunut sekä kirjoissa että leffoissa ja sarjoissa, että naisiakin on mukana erilaisissa päättävissä asemissa. Okei, unohdetaan nyt The Handmaid's Tale 😊

Enemmän, kuin olematon naiskuva trilogiassa, itselleni kiinnitti huomiota se, miten minä kiinnitin asiaan huomiota. En siis ollut lähtenyt lukemaan teosta etsien siitä naiskuvaa tai feminismiä, mutta huomasin vaan äkkiä, että kaikki henkilöt olivat miehiä ja naiset nippanappa edes sivuosassa, eikä useinkaan kovin mairittelevasti.
Myöhemmin kirjoitetuissa Säätiö-kirjoissa näkyy jo ihan eri tavalla naiset, vaikka "sankarit" ovatkin miehiä.

Tuo Applen tuottama Foundation pistääkin sitten roolitukset uusiksi ja siellähän on yhdessä keskeisimmistä hahmoista nainen, ja vielä "meidän" Laura Birn. Suomi mainittu! Torille!

Mutta taidan olla hemmoteltu kun olen niin tottunut siihen, että tarinoissa ei ole pelkkiä miehiä ja naisten vähyys tai puute iskee silmään. En siis ole millään naishahmosilmällä noita kirjoja lukenut, mutta alitajuntani näköjään reagoi siihen, että naisia ei ole mukana. Mielenkiintoista.

Tylsyttömyys

En tiedä onko tuo oikea termi, miten termi "en osaa tylsistyä/en tylsisty koskaan" voidaan järkevästi muuttaa yhdeksi sanaksi?
Tylsistyttämättömyys? 😵

Anyhoo. Törmäsin netissä jossain vaiheessa keskusteluun siitä, mikä on ihmisten mielestä tylsää ja mitä tehdä jos on tylsää jne.
Lukiessani havahduin mielenkiintoiseen oivallukseen: En tylsisty koskaan. Eikä minulla ole koskaan tylsää.

Tiedän, että elämäni on ulkopuolisen silmin varmaankin puuduttavan tylsää, enkä tokikaan vietä vauhdikasta ja vaiherikasta elämää. En todellakaan.
Mutta minulle se ei näyttäydy tylsyytenä enkä tylsisty.

Yritin makustella mistä tämä johtuu ja tulin siihen tulokseen, että koska aina voi lukea tai katsoa sarjoja/leffoja, ei ole tylsää. Vaikka ehdottomasti reissut ovat olleet antoisia ja olen nauttinut niistä, ne ovat olleet vähäisiä elämässä jos noin niinkuin otetaan jokin keskiarvo vauhdikkaasta elämästä.
Siltikään en ole kokenut tylsistymistä.
Tiedä sitten johtuisiko se (myös) siitä, että en koe ongelmalliseksi olla vain itsekseni, kuten näillä mökkireissuilla. Tai siis haloo, olenhan aina yksin kun asun yksin. 😊 Mutta se itsekseen oleminen ei ole mikään ongelma, päinvastoin.
Ja silloin ei tylsyyskään pääse iskemään. Aina voi lukea kirjaa, pelata peliä tai katsoa sarjoja. Mihin saumaan se tylsyys sitten pääsisi iskemään?

En tiedä onko se tylsyyden tunne helpommin niillä,jotka eivät lue. Ovatko kirjat rokote tylsyyttä vastaan?

Nytkin täällä mökillä alkaa (kai) päivän kestävä sade. Meikäläisen ajanviettotapa sinä aikana? sohvalla hyvän kirjan lukeminen!

Lomahönöilemässä

Taas on näköjään aikaa mennyt edellisestä postauksesta, ja lähinnä jälleen siksi, että ei ole elämässä mitään tapahtunut.
Työt jatkui normaalisti etänä lomaan asti, eikä muuten mitään kummempaa ole tapahtunut.

Lomaa nyt kohta kaks viikkoa takana ja nopeasti on aika mennyt.
Tämä "ei MUN mökki" on ihan kiva, vaikka samanlaista rauhaa ei ole kuin siellä viimevuotisessa.
Naapureita on molemmin puolin, tosin ei näköyhteyttä, eikä kuulekaan mitään ellei ole tyyni ilma ja ihmiset rannassa juttelemassa.
Muutamana iltana on kyllä tullut grillauksen tuoksu tuulen mukana 😄
Onneksi on itsellä (tietenkin) niin hyvät eväät, ettei naapurin grilliruokatuoksut kovin kauheesti kateutta herätä.

Sää on ollu suomalaisen kesän tyylinen. Tullessa oli vielä helteitä, ja vesi kuin linnunmaitoa. Olen toisaalta tyytyväinen, että helteet loppui siihen yhteen yöhön, koska mökissä olisi ollut mahdotonta nukkua jos helteet olisi jatkunu. Tuon yhden yön nukuin ovi auki, ja olo oli siedettävä. Onneksi hyttysiä ei ollut.
Nyt kun on tuullut ja myrskynnyt muutamina päivinä niin vesikin on viilennyt. Vielä se on ihan uitava, mutta kun tullessa se oli lämmintä, niin nyt se on raikasta.
Silti aamu-uinti joka aamu!
Saunankin olen lämmittänyt aamuin illoin melkein joka päivä.
Onpa tylsä postaus 😆
Mut hei, kun ei tapahdu mitään!!

Ennakoiva pessimismi

Löysin jokin aika sitten tuon ihanan, juuri mulle tarkoitetun käsitteen "ennakoiva pessimismi". Mä NIIIIN olen juuri tuollainen 😆
Koska aivan varmasti asiat menee persiilleen, on hyvä alkaa jo etukäteen kärsimään, kärvistelemään, kiukuttelemaan ja nillittämään asiasta, joka tulee tapahtumaan. Ei siis ole vielä tapahtunut, vaan tulee tapahtumaan.
Uusi tittelini onkin Ennakoiva Pessimisti.

Tosin EP ei ollut kovin kärkkäänä hereillä kun koronakaranteenit iski päälle ja Uusimaa suljettiin. Ja avattiin.
Koska nämä rajoitukset ei ihan hirveästi itseä kosketa. Teen jo nyt lähes aina etänä töitä, joten toimistolta pois oleminen ei ole ollut mikään suuri muutos.
Kun asuu yksin, ei ole ongelma kohtaamisista, ja en myöskään ole riskiryhmää.

Se lähimetsän kaato on edelleen tapahtumassa - eilen oli koneet jo käymässä. Ja SE on angstaavaa. Jotenkin sitä koko ajan ajattelee, että josko se ei sittenkään tapahtuisi.. Jos ne siirtäisi sitä.. vuodella. Kahdella. Kymmenellä! Mut ei...

Täällä sen ehkä kehtaa tunnustaa, mutta olen nyt koronakaranteenin aikana saanut kavereita vieraaksi enemmän kuin varmaan koko vuoden aikana! 😁Disclaimerina se, että kukaan ei ole sen jälkeen sairastunut eikä sairastuttanut ketään. Että sinällään tuhoa ei ole näillä käynneillä saatu aikaiseksi.

Okei, ollaan saatu tuhoa keskivartalolle kyllä reippaamminkin!
Koronaeristys ei sinällään ole muuttanut syömistapoja hirveesti, enemmän mässyttämiseen on vaikuttanut synttärit, pääsiäinen, kaverit (joille piti leipoa herkkua.. jota jäi... jonka syön). Nyt ollaan siis viime kevään kiloissa taas.
Sulamo siis voisi kutsua jossain vaiheessa taas. Ja varmaan kutsuukin. Näin uskon vahvasti. Kunhan tuhoan pakkasesta Maailman Parhaan Pannarin loput sekä ihanat chocolate chip cookiesit..

Pieniä ja isoja harmituksia

Viime aikoina on alkanut kohtalo tai mikälie heittää kapuloita elämän rattaisiin. Osa niistä on pieniä, osa isompia, mutta harmittavia silti (lapsiystävällisenä blogina jätän tässä käyttämättä termiä kokovartalovitutus. Oops).

Tallinnan tuliaisena sain jonkin ikuisuuskoronan. Harvinainen tauti siinä mielessä mulle, että se nosti kuumeen iltaisin. Yleensähän ei kuume mulle kunnolla nouse, ja 37,1० C on meikäläisellä jo kuumetta. Akuutti vaihe kesti parisen viikkoa, mutta tauti ei ole vieläkään kokonaan lähtenyt. Nuha, tai sellainen seminuha, kiusaa vieläkin. Ja kohta kaks kuukautta reissusta! 😦

Muita pieniä juttuja on useamman lempipuseron pilallemeno - olen yllättävän lahjakas saamaan jotain rasvaa tai öljyä vaatteelle vaikka kuinka olisin huolellinen. Ja ei, rasva tai öljy ei lähde pois vaatteesta. Tai ehkä se lähtee, mutta siihen jää sellainen tummentuna.

Isommat harmitukset onkin sitten sellaisia mieltä kunnolla mustaavia.
Lähimetsä kaadetaan, ja se on meikäläiselle lähes ylittämättömän ison vitutuksen aihe. Luontohan on mulle Se Juttu enkä kestä yhtään puiden kaatamista. Järjellä ymmärrän tietenkin metsänomistajan tarpeet, mutta siltikään mun lähiympäristöstä niitä ei parane kaataa.

Toinen iso tieto oli, että naapuri harkitsee muuttoa. Ei vielä, mutta lähivuosina.
Ensireaktio tietoon oli, että alan harkita oman talon myyntiä myös, kipitin heti etuovi-comiin ja aloin katsella millaisia hintoja tämän alueen taloista pyydetään.
Mutta enhän mä tätä ees saisi myytyä, ei tätä kukaan osta. Liian "persoonallinen". Ja olihan tää kolme vuotta myynnissä Ennen Sitä, eikä ollut yhtään kiinnostunutta.

Mutta kun hetken kiehuin raivossani, tajusin, että jos siihen menee parisenkin vuotta, niin en tarvitsekaan heitä mihinkään. Nyt he ovat apuna koirien kanssa tarvittaessa. Mutta koska koirista aika jättää lähivuosina, ei sitten olisi sitä ongelmaa.

Nämä ei siis sinällään välttämättä ole mitään huikeita ongelmia maailmankaikkeuden mittakaavassa, mutta jotenkin on sellainen fiilis vaan nyt, että koko ajan tulee jotain, pientä ja isoa, joka yrittää moukaroida. Painotus sanalla yrittää, koska kyllähän mä bounssaan takaisin, vaikka se kokovartalovitutus kyllä syö naista.