(Itse)kehu kielletty

Ystävä hehkutti tuossa eräänä päivänä miten oli hyvä fiilis onnistuneen koulutuksen jälkeen. Sanoi, että oli todella ihanaa vetää koulutus isolle joukolle ja että hän todella tykkää, kun saa porukat mukaan nauramaan/itkemään/pohtimaan/puhumaan oikeissa kohdissa.
Lopuksi hän sitten totesi, että ei kerrota kenellekään, että hän on mielestään hyvä tällaisessa ja että hän tykkää tuosta työstä. Kuulostaisi kuulemma itsekehulta tai narsistiselta.

Osittain siis vitsi, mutta totta toinen puoli, tuo, että ei kerrota laajemmin.

Ja jäin taas pohtimaan: miksi ihmeessä (me suomalaiset?) ajattelemme näin? Onko vaarana heti leimautuminen itsehehkutus-sarasvuoksi jos vähän kertoo, että tietää missä on hyvä ja vielä tykkää siitä, että on hyvä?!
Miksi oman hännän nostaminen jätetään vain kissoille? 
Onko se pelko kateudesta, Koiviston "ei tehrä täst ny numeroo" -asenne vai mikä ihme mättää?

En kyllä itsekään ihan helposti kehuisi itseäni tai saavutuksiani julkisesti. Lähinnä siksi, että tiedän, milloin olen tehnyt hyvää työtä ja siihen ei sitten ulkopuolisia tarvita sitä minulle kertomaan.
Ja ehkä se, että sanoisin jossakin, että "menipä X juttu hyvin, sain kiitosta osallistujilta" tuntuisi vieraalta. Miksi? Tätä pitääkin vähän pohtia.
*pohtii*

Ehkä siksi, että se ei vaan ole suomalaista kulttuuria, ja omakehu tuntuisi oudolta. Mutta jos en kerro olevani hyvä, mistä muut saa sen sitten tietää? Tartteeko niiden tietää?
Työntekijän ollessa kyseessä, työnantajan on hyvä tietää, että olen hyvä. Yrittäjän ollessa kyseessä asiakkaiden on hyvä tietää, että olen osaava.
Mutta eikö sitä saa kuitenkaan sanoa ääneen..?

Phew.
No, vähemmän lennokkaisiin ajatuksiin. Tai no, lennokas juoksuhan se on jatkunut tunnollisesti!

Kaksi viikkoa, ja olisi edessä 10 km. Huomenna on taas vähän pidempi rutistus: 5 km + 10 min + 10 min.
Eilen oli 30 min "rauhallinen juoksu" ja olipa taas niiiiiin tahmeaa jotenkin. En tiedä miksi, olin tehnyt kaikki venytyksetkin ihan oikein.

Tein eilen pitkästä aikaa gazpachoa päivälliseksi. Tällä kertaa tuli tuollaista.. hmm.. vauvanripulin (sorry!!) väristä. Yleensä tuo on ollut oranssisempaa tai punaista, kun olen käyttänyt punaista paprikaa. Nyt käytin keltaista. 
Jälleen laitoin ehkä ripauksen liikaa valkosipulia, teen aina saman virheen. Ei se haitannut, mutta oli aika vahva maku suussa. Niin ja huomaa: vakioannokseni tuota keittoa on juuri oikean kokoinen siihen uuteen keittokulhoon!