...tai sitten ei

Ryhdistäytymisliikettä kesti kokonaiset neljä päivää. Tai olikohan viisi. Mutta siihen se sitten taas jäi.
Juoksumatto otettiin reippaana käyttöön ja käveltiin (eihän sitä rapakuntoinen voi heti alkaa juosta jolkottamaan!) reippaasti hikeä pintaan. Muutamana aamuna. Sitten tuli jokin syy, miksi sitä ei sinä aamuna enää jaksanut. Eikä tietenkään enää seuraavana aamuna jaksanut. Tai siis voinut. Tai viitsinyt. Ja siinä se sitten oli.

En ole käynyt vaa'alla, koska olen varma, että 78 kg pn pamahtanut rikki. Aivan taatusti. Ja koska jouluun on enää alle kuukausi ja joka joulu tulee pari kiloa ylimääräistä = shit's gonna hit the fan big time!
Ja tämä siksi, että olen jo nyt miettimässä mitä herkkuja ostan joulusyötäväksi. Siis ei ruokia, ne on tuttuja ja tiedossa, vaan suklaapuolella. Vakiona tulee Paradis-rasia, mutta sen lisäksi joku muu rasia. Jos löytyy vielä niitä Budapestin monimakurasioita, sellainen, tai Brunbergin monimakurasia.

Lisäksi iski viikolla äkkiä himo teekekseihin vai vesikeksikö niiden nimi oli.. niihin ihaniin rapeisiin herkkuihin, joita voi huoletta syödä puoli pakettia ilman, että tuntuu missään. Ja jos itsehillintää ei olisi yhtään, menisi se toinenkin puoli paketista.

Huomionarvoista lienee, että tähän blogiin liittyvät harvat kuvat ovat sitä myrskykuvaa lukkunottamatta kaikki kuvia herkuista. Hmm..
Alan hiljalleen päätyä ajatukseen, että tämä blogi sittenkin on lihotusblogi. Ei lihavuusblogi, vaan selvästi lihotusblogi. En malta odottaa niitä kaikkia massoja, jotka syöksyvät lukemaan miten saisi lisää herkkuja ahdettua itseensä ja miten helppoa ja mukavaa on antaa itsensä repsahtaa!

Mutta ehkä näin tiukan itsehillinnän ihailun aikana voisi olla paikka myös blogille, jossa annetaan lupa olla vajavainen pullero ilman, että ihmisarvo katoaa kokonaan?

Nyt riitti - ihan oikeesti!

Tai siis toivottavasti riitti! Ainakin on tarkoitus, että riitti! Siis suunnitelmissa on, että tämä oli tässä.

Päättäväisyys on ihanaa :-D
Nyt siis riitti nämä kilot, toistaiseksi. Toivottavasti.

Huomasin tässä eräänä päivänä, että "läskivaatteet" kinnasi, yksi erityinen paita. Ja siis se paita heiluu yleensä ihan vapaana keskivartalolla. Nyt olikin nappien välit auki kuin pilakuvissa konsanaan.
Piti siis mennä vaa'alle - ja tulos oli 78,4 kg. Taas. Tietenkin.. näillä syömisillä.

Tuli kuitenkin sellainen pieni päättäväisyyden puuska, että nyt on pakko saada taas painoa alas, että mahtuu vaatteisiin.

Seurauksena oli, että tämän viikon alussa kauppakäynnillä jätin kaikki herkut ostamatta, tai siis sitä yhtä salmiakkipussia ei lasketa, kun se on uusi ihana tuote. Ja ostin porkkanaa naposteltavaksi ja laitoin banaaniviipaleita pakkaseen herkutteluhetkeä varten.
Ensin pitää syödä kaikki kotiin kumuloituneet karkit pois, ja sen jälkeen ei sitten uusia osteta.

Aloitin myös juoksumatolla kävelyn. Ensin on opeteltava kävelemään ennen kuin voi juosta jne.. Onnistuin heti ekana päivänä saamaan rakot kantapäihin, joten täytyy kävellä nyt jonkin aikaa paljain jaloin.

Jostain syystä on janottnut kunnolla tällä viikolla, jotenolen juonut vettäkin kuten asiaan kuuluu. Muistan, kun ennen join vettä ihan heittämällä pari litraa päivässä ilman, että sitä tarvitsi suunnitella. Nykyisin en yksinkertaisesti vain muista, ei se mikään periaatekysyys ole, ettenkö joisi.

Nestetttä varmaan olinkin täynnä, ja se lähti ensimmäisenä, koska nyt paino oli tänään punnittaessa 77,2 kg. Eihän se tällä tahdilla etene tämän jälkeen, joten pitä muistaa olla kärsivällinen. Ei paras luonteenpiirteeni..

Niin se uusi ihana salmiakki!
Löysin tämän viime viikolla ja se onkin uusi rakkauteni - juuri sellaisia salmiakin makuja,joista pidän! Salmiakin ystäville: SUOSITTELEN!

Eihän sitä nyt kaikkea voi jättää pois..

Joulu(k)iloja odotellessa

Tajusin tässä äskettäin, että joulukin taas lähestyy, ja sen mukana muutama ylimääräinen kilo tietenkin.
Yleensähän homma on mennyt niin, että kesällä kiloja tulee, sitten vähän muka itsensä niskasta ottamista näin syksyllä, jolloin pari kiloa saadaan pois, jotka tulee sitten jouluna takaisin.

Mutta, tällä kertaa en ole syksyn aikana tiputtanut kiloja enkä ole varma, aionko asialle vaivautua tekemään mitään.
Se tarkoittaa sitä, että joulun jälkeen olen jälleen uusissa mitoissa, negatiivisella tavalla! Koska jos jokin asia on varmaa, se on joulukilot. Tietenkin jouluna saa herkutella, eikö niin?!

Tässäpä hiukan pähkäiltävää itsellekin. Ennakointi on toiminut ennen, mutta nyt jos en saa aikaiseksi tehdä asialle mitään, on satavarma, että tammikuussa olen paisunut möhköfantti. Hemmetti.

Toisaalta on toki hyvä, että tajusin asian nyt. Huolestuttavaa on se, että ei missään sielun sopukoissa kuulu minkäänlaista supinaa tai kehotusta tai ajatuksen puolikkaan sadasoaa siitä, että josko vaikka tekisin nyt tässä lähikuukausina asialle jotakin. Ehei.

On se totta, ihminen on itsensä pahin vihollinen. Hassua. Toisaalta minua ei nyt ihan oikeesti voisi vähempää kiinnostaa paino, mutta samalla se kiinnostaa. Siis siinä mielessä, että miten se voisi maagisesti itsekseen pudota. Kuten olen jo aiemmin kiukutellut, en jotenkin suostu hyväksymään sitä, että painon pudotuksen eteen tulisi tehdä töitä. EI. Miksi se ei vaan putoa, koska minä haluan niin??

No, jotta ei nuo kesällä kerätyt kilot pääse vahingossa katoamaan, olen harrastanut pienimuotoisesti grillauksen yhteydessä herkuttelua: vaahtokarkin paahtamista. En siis tykkää vaahtokarkeista au naturel, ne ovat mielestäni kummaa kumimaista höttöä. Mutta muutaman kerran kesässä haluan muutaman sellaisen paahtaa grillissä. Ja on se hyvää - sulanut vaahtokarkki lähes valuu suuhun (varo, kuuma!). Ja hyvä puoli on se, että se on niin äkkimakeaa, että noita pystyy syömään vain muutaman, ennen kuin tulee ällö olo. Laihdutusherkku siis melkein!

Yritin ottaa yhdestä herkkugrillauksesta kuvan, mutta nyt kuvan ladattuani näen, että kamera zoomasi näköjään ohi pääkohteen ja tuo vaahtokarkki näyttää kuvassa oudolta makkaranpalasen ja Arnold's Donutsin lemmenlapselta :D. No, siis varmistukseksi, kyseessä on paahdettu vaahtokarkki!

Aikuinen läski

Muutaman viikon takaisessa Anna-lehdessä oli ihan mielenkiintonen artikkeli siitä, miten lihavat on melkein kuin nykyajan lepratautiset (meikäläisen määritelmä, ei kirjoittajan). Asia on ollut ennenkin esillä, kun jutussa haastateltu kirjailija on kirjoittanut asiasta kirjan.

Artikkelissa ei siis sinänsä ollut mitään uuta, mutta pisti lopussa silmään: "Verkkomaailmasta löytyy vertaistukea. Nuorten naisten pitämissä lihavuusblogeissa keskustellaan hyvässä hengessä ja jaetaan kokemuksia".

Parhaalla tahdollanikaan en pysty väittämään itseäni nuoreksi, joten kysyttävä on, että missä meidän vanhojen akkojen lihavuusblogit piileskelevät? Miksi me 40+ -> naiset (miehet ei varmaankaan tällaisesta bloggaa edes nuorena) emme näy mediassa lihavuusblogien muodossa? Miksi kypsään ikään tulleesta pullukasta ei ole mediaseksikästä artikkelia lehdessä?

Miettikääpä: aina kun on juttu 40 + ikäisestä ylipainoisesta naisesta, se on aina laihtumisesta: joko siitä, että sitä pitäisi tapahtua tai siitä, että se on tapahtunut. Eli "kyllä minä onnistun!" tai "näin minä onnistuin!".

Missä ovat ne liikakiloja ylistävät aikuisten naisten blogit? Missä luuraavat ne ruuhkavuosien keskellä ylimääräisten vararenkaiden kanssa painivat, mutta ylimääräisistä kiloistaan ongelmaa ottamattomat naiset?

Onko ylimääräisistä kiloista iloitseminen ja niiden ylistäminen vain nuorten naisten oikeus? Onko niin, että iän karttuessa kiloja ei voi eikä saa ylistää?

Niistä tulee jotain, jota vastaan tulee taistella kynsin ja hampain, ne aiheuttavat häpeää ja hiljaisuutta.

Missä vaiheessa reipas itseluottamus ja hyvä itsetunto siirtyvät taka-alalle, ja "minä kelpaan tällaisena!" -ajatus muuttuu "minun on muututtava kelvatakseni" -periaate ottaa vallan?

Vai onko netti pullollaan näitä tarinoita mutta niitä ei vaan löydy?
Täytyykin tästä lähteä katsomaan, millaisia lihavuusblogeja nettimaailmasta löytyykään. Katotaas kui ämmän käy.

Fit fat eli terve läski täällä hei!

Olipa erinomaisen kirjoitus tänään Hesarissa! Terve ja lihava -jutussa käytiin juuri niitä asioita läpi, joita itsekin olen pohtinut kaikissa aikajatkumoissa; ennen, nyt ja varmasti tulevaisuudessakin.

Itse olen ns. fit fat, eli terve läski. Okei, en ole vakavasti lihava, en edes ehkä kliinisesti määriteltynä lihava, mutta onhan tuota micheliniä tuossa vyörätöllä. Mutta olen terve kuin pukki. Verenpaine on 120/60 yleensä, kolesteroli normaali, ei mitään tauteja. Tai siis ainakaan tiedossa. Voihan olla, että jonain päivänä joku aivokohtaus iskee ja putoan suoraan näiltä jaloilta. Mutta se ehkä voisi tapahtua näistä kiloista riippumatta, ei niiden johdosta.

Artikkelissa kerrotusta Annasta poiketen en tosin ole mitenkään urheilullinen. Minähän vain olen ja odotan, että kilot mystisesti sulaisivat itsestään. Mutta en myöskään ole sairas, haiseva, tyhmä tai luuseri näiden makkaroiden takia.

Onhan tuota liikuntaa tullut vuosikymmenten aikana tullut harrastettua, salillakäynnistä hölkkään. Ja zumbaa, ja kokeiltu on jotain joogan tapaistakin (kokonaista kolme kertaa). Ja ratsastettu! Se muuten onkin laji, joka on erinomainen kalorinkulutuksen osalta. Muistan yhdenkin tunnin, jolloin ratsasin vanhaa ravuria, joka meni valehtelematta tuhatta ja sataa, niin silloin kaloreita paloi muistaakseni 780!

Mutta joo, nyt oletusarvona lienee tämä "mind over matter" -periaate, eli josko ne kilot lähtisi itsekseen, tai edes että niitä ei tulisi lisää koska olen niin päättänyt. Ei voi sanoa, että menestys olisi huikea, eli jotain tuunattavaa tässä periaatteessa lienee vielä ;).

Nyt kun pitkällinen kotonaolo jatkuu vielä sattuneista syistä, huomaan, että ruokailutapani ovat määräytyneet osittain erilaiseksi kuin töissä käydessä. Aamupala sijoittuu huomattavasi myöhempään (valvon aika myöhään iltaisin ja vastaavasti nukun aamulla pidempään, kun aiemmin töihin herättiin klo 6) ja lounasta en syö. Päivällä saatan ottaa hedelmän tai tummaa suklaata pari palaa jos lähden metsälenkille. Päivällinen sijoittuu sitten jonnekin 16-19 väliin riippuen milloin mies tulee töistä.
Yksi ateria siis jää periaatteessa pois, mutta olen reippaana tyttönä kompensoinut asiaa harrastamalla irtokarkeilla herkuttelua sekä yksittäisiä suklaapatukoita natustelemalla. Ja mieshän kantaa kortensa kekoon tuomalla silloin töllöin kotiin sipsejä tms, kun juhlistetaan vaikka sitä, että sateet loppuu. Se mies keksii kyllä syyn vetää herkkuja vaikka muurahaisten ohikävelystä..

Nyt ei ole tullut käytyä vaa'alla, mutta ehkä pitäisi, en tiedä. Kotona kun päällä on koko ajan löysät vaatteet, en tiedä, mahdunko ns. virkavaatteisiini. Nehän ovat aina olleet hyvä indikaattori siitä, että on menty taas yli niin, että humina käy. Silmämäärisesti sanoisin, että juu, on tullut lisää kiloja. Mutta jos olen lähes kaiken ajan kotona, mitä väliä sillä on? En ole esillä, en ole näytillä, kukaan ei näe kilojani? Pitääkö minun silti tehdä niille jotain? Ja jos kyllä, miksi? Kenen takia?