Häikäilemätöntä tuotekehua

Tänään tuli mieleen yksi tuote, jota haluan aidosti kehua.
Ei, tämä ei ole maksettu puheenvuoro (I wish!), vaan kokemusperäistä tietoa. Ja minähän olen aina oikeassa.. :)

Sain muutamia vuosia sitten lahjaksi Detrian Natural Arbutin -pullollisen. (Huomasin muuten linkkiä ja kuvaa etsiessäni, että pullo on näköjään kokenut muodonmuutoksen ja faceliftin).
Itselläni on siis käytössä vielä tuo vanhan näköinen pullo.

Olen hyvin skeptinen aina kaikkien (kauneushoito)tuotteiden suhteen, enkä usko niiden yhtään vaikuttavan mihinkään.
Mutta koska olin saanut tuon pullon, käytin sitä sitten välillä.

Koska olen tällainen aurinkoahne, minulle tulee jo tällä iällä välillä maksaläiskiä kasvoihin (YÄK!).
Pari vuotta sitten minulle tuli otsaan molemmille puolille pieniä pisteitä, kuin Jadzia Daxin trill-pisteet konsanaan.
Käytin välillä tuotetta tehokkaammin ja välillä laiskemmin ja toissakesänä tajusin ällistyneenä, että otsassa ei ollut enää mitään läiskiä!!

Tänä kesänä aloitin auringon ahmimisen jo huhtikuussa ja sain toiseen poskeen (TUPLAYÄK!) aika ison läiskän. Nyt viisastuneena otin Arbutinin heti käyttöön ja nyt kesäkuun alussa läiskästä on enää aavistus jäljellä.

Eli pakko myöntää, tuo toimii! Harvoin niin voi todeta mistään tuotteesta, kun esim. ryppyvoiteet on sellaisia, joiden mahdollisen hyödyn tietää vasta sitten 139-vuotiaana, että tehosiko vai ei. Siksipä en siihin rahojani laita. 

Kiittämättömyys kieltäytymisistä

Kävin tänään pitkästä aikaa Cittarissa täydentämässä kaapit. Aina silloin tällöin tarttee päästä hakemaan sellaista, mitä ei lähikaupasta saa ja nyt tuli muutenkin asioita tuolle suunnalle.

Kauppahaahuilun päätteeksi kävin tarkoituksella läpi jäätelölaarit, siis sen, jossa on niitä jäätelöpaketteja. Sieltä löytyi ihastuttava joku (uusi?) italialainen V:llä (?) alkava jäätelö, josta oli vielä kaksi houkuttelevaa makua jäljellä: hasselpähkinä(suklaa) ja minttusuklaa, jossa oli yllättävän vähän kaloreita, olikohan 217 kcal. Toisen kaloreita en katsonut.
Ja en siis ostanut.

Sitä pohdin kotiin ajaessa sitten, että miksi minä (tai kukaan meistä) ei saa jotenkin kiitosta/palkintoa/jotain kaikesta siitä, mitä me jätetään syömättä.

Pohdin tuossa jo aiemmin kiukuttelemaani asiaa, eli sitä, että miksi se, että olen jättänyt monia asioita syömättä, ei koskaan näy missään?
Muistelin nyt ihan konkreettisia esimerkkejäkin auttamaan kiukuttelussa:

Hampurilaiset kotona: siis sellainen kaupan sämpylä, mutta sisällä itse paistettu piffi ja kauheesti rehuja. Näitä söin 90-luvulla kolme (!) kerralla. Nyt jos tuollaista edes teen, syön yhden.
Opperavoileipä: Faijan reseptillä tehty, erinomainen leipä: ranskanleivän (tai muun vaalean leivän päälle) löysä vatkattu maustettu jauhelihataikina, paistetaan pannulla ja lisäksi paistettu kananmuna. Näitä söin 90-luvulla kuusi kerrallaan (ja se on iso annos se!). Nyt syön yleensä kaksi, kolme jos leivät ovat pieniä.
Fajitas: siis kotona itse tehtynä/kasattuna siten, että siihen tulee pariloitua broileria, avocadoa, salsaa, sipulia, paprikaa ja smetanaa/creme fraichea. Vielä viime vuonna söin niitä kerrallaan kolme. Nyt ei jaksa kahta enempää. 
Ruisleipä: sellaisia jälkiuunilimppuviipaleita meni ennen kerrallaan kuusi, nyt 3-4. Joku Vaasan Ruispala - ennen söin neljä, nyt kaksi.Kappaletta, ei paria siis.
Tacot: tacokuoria (täytettynä jauhelihalla, paistetulla sipulilla, kurkulla, tomaatilla, herkkukurkulla ja nykyisin joskus avocadolla) söin vuosikausia kuusi kpl. Nyt lopetan viiteen.

Niin ja siis tuolloin 90-luvulla kun lihoin oikein läskiksi, olin sen painoinen minkä nyt, 74 kg.
Haistakoon kohtalo/elämä/joku jossakin ison paskan.

Miksi kaikki ne kieltäytymiset ei lueta jollain tavalla eduksi? Pisteinä tai jonain muuna? Miksi siitä, että tekee oikeita valintoja ja jättää jäätelön/suklaan/herkun/karkin ostamatta ja syömättä ei siltikään sittenkään näy missään??
Kiittämättömyys on maailman palkka!

Puhinaa pudotuksesta

Tai sen puutteesta, siis painon pudotuksen.

Tajusin juuri, että tämä noin 74 kg on se paino, jossa meikäläinen lepää hamaan tappiin asti, jollen ole (olisi) valmis tekemään jotain enemmän asian eteen.
Eli tähän asti pääsin sillä semi-tekemisellä: syömisten tarkkailua, jätetään herkkuja syömättä ja ollaan polteltu kaloreita.
Mutta tähän asti ne keinot siis vain riittää, ei tätä pidemmälle.
Koska sen näkee arjesta nyt: mitään ei tapahdu painon kohdalla. Ei se nouse eikä se laske. Eli kulutan sen minkä syön tai siis syön sen verran kuin kulutan.

Ja sitten tuleekin se kuuluisa tenkkapoo.
Jos tähän haluan alistua (EN!), silloin ei tarvitse tehdä mitään.
Mutta jos olen valmis tekemään jotain (EN!), voidaan ehkä (isolla työllä?!) saada jotain muutosta aikaan.

Syvä huokaus.

Enempää en jaksa enkä halua enkä viitsi tehdä. Käyn nyt noilla kävelyillä ja rajoitan jonkin verran elämän hyvien asioiden tekemistä, kuten herkkujen syömistä. (Muistanette rakkaat lukijat: minä elän syödäkseni, en syö elääkseni).

En ala kasvattaa liikuntamääriä, eikä näitä yksittäisiä herkkuja ole mitään tarvetta tai järkeä jättää pois, koska ne ei tässä konkurssissa tunnu missään.

Pitäisikö mun siis muka hyväksyä, että tää on tässä??
Ei tietenkään!

Mutta aionko tehdä asialle jotain?
En tietenkään!

Mites tämä yhtälö ratkaistaan??

*
Kävin tänään pitkästä aikaa kävelyn hiekkatiellä, 50 min, 5 km. Oli niin mukavaa: oli pilvistä, joten oli sopivan viileää, mutta ei satanut, eikä yhtään autoakaan näin sunnuntain kunniaksi mennyt ohi!

Yhden naapurin ohi kävelin ja heilautin kättä - eipä nainen reagoinut mitenkään.
Muistelin sitten vähän tarkemmin ja tajusin, että hän ei koskaan moikkaa, ei jos esim. autoilla tullaan vastakkain. Vaikka ollaan siis asuttu täällä samaan aikaan varmaan jotain 10 vuotta..

Stadilaisena (juu, 13 muualla asutun vuodenkin jälkeen olen näköjään sielultani pääkaupungista :D) olen tottunut siihen, että eihän sitä nyt ketään ikinä moikata, mutta täällä "maalla" kai on yleensä tapana tervehtiä saman hiekkatien kulkijoita. No, ei pakolla :D

Pidin huolta, että syke pysyi koko ajan tai siis mahdollisimman paljon oikealla alueella.
Polvi on tuntunut kotioloissa paljon paremmalta viime aikoina, joten uskaltauduin kokeilemaan muutamaa hölkkäaskelta (sorry fyssari, olen bad girl!), mutta ah ja voi, polvi ilmoittikin heti olemassaolostaan. Eli paskat, ei voi vielä kuvitella hölkkäävänsä ihan lähiaikoina.
Sain käveltyä ihan mukavaa tahtia, mutta nyt molemmat jalat ovat kipeänä - siis sellaista "oikeaa" (?) rasituskipua. Mielenkiintoista, että hiekkatiellä kävelyllä saan jalat väsymään, mutta juoksumatolla en..

Kuka minä olen?

Tuli tuosta yhdestä Kanelin kommentista mieleen nimike/titteliasia: tiedän, että virallisesti jos on ollut naimisissa, on sen jälkeen hamaan tappiin asti Rouva.
Mutta pitäisikö näin olla? Miksi ei voisi olla jokin nimike eronneelle, mutta esim. uudessa suhteessa olevalle tai eronneelle, mutta sinkulle.

Suomessa ainakin vaikka eron jälkeen ei olisikaan suhteessa, ei monestikaan ole tietyllä tavalla Sinkku vaan Eronnut Nainen.

Joissakin lomakkeissa on joskus ollut rastittavissa rouva/neiti/eronnut, mutta se on kyllä ollut harvinaista herkkua. Tosin nykyään kai lomakkeita ei tartte pahemmin enää missään yhteyksissä täytellä kun asioidaan aina sähköisesti.

Miesten kohdalla ei ole mitään tittelimuutosta siviilisäädyn muutoksen jälkeen. Herra on herra aina ja kaikkialla. Miksi naisten nimikkeet muuttuu niin moninaisiksi naimisiinmenon jälkeen? Eron jälkeen se ei kuitenkaan muutu, eli nainen on "päässyt" säädylliseen säätyyn naimisiin mennessään eikä sen mukana tullutta nimikettä "menetetä" vaikka sitten eroaisikin.

Ja sitten on tämä TÄTI-titteli. Hesarissa taisi äskettäin joku nuori neitokainen kiukutella sitä kun häntä puhuteltiin tädiksi. Ja oli omasta mielestään kaikkea muuta kuin täti.

Muistan kun itseäni ekan kerran sanottiin tädiksi: olin 27 v, yliopistossa, matkalla kotiin. Metron portaissa seisoi lössi (vain vähän) mua nuorempia kundeja ja yksi heistä sanoi edessäni seisovalle: "Hei päästä täti ohi!". Jep jep. :D
Ehkä 27-vuotias on jo täti-ihminen? Olin virallisestikin täti kyllä kun sisarukset olivat jo lisääntyneet...

Sanotaanko parikymppisestä kundista setä jos hänestä puhutaan esim. lapselle? Koska mielestäni lähes kaikista naisista käytetään täti-titteliä kun puhutaan lasten kanssa: "Tädillä on nyt kiire, varo" tai "anna tädille se kynä" jne. 

Mutta mikä tai kuka minä olen? Naimisissa ollut, eronnut, nyt uudessa avoliitossa. Sitoutunut, eli ei sinkku, mutta ei Virallisesti Naitettu. Ja miksi pitää olla jokin nimike?

Siinä mielessä englanninkielen Ms. on hyvä - se kertoo mielestäni, että kyseessä on nainen (versus miesten Mr.) ottamatta kantaa siviilisäätyyn. Vai onko täti suomenkielen Ms.??
Mikä meidän kielessä olisi sopiva sana tuota kuvaamaan?

Viileys ei villitse

Siis sää. Nyt on ollut niin ihanaa kun on ollut lämmintä ja aurinkoista. Olen varmaan edellisessä elämässä ollut kissa, koska voisin maata auringossa loppumattomiin.
Ja lämmintä on ollut - monena päivänä +29C mennyt rikki!

Huomisesta alkaen pitäisi olla karsea keli, +7C?! Argh..

Tosin, viilenevästä ilmasta on se hyvä puoli, että pääsen ehkä aamulenkille hiekkatielle. Nyt kun ollut liian kuuma lähteä ulos, kun monena aamuna on ollut asteita jo 9 maissa aamulla +24C.. Ja illalla jos haluaisi lähteä hiekkatielle siten, että olisi sopivan viileää, pitäisi olla lähdössä noin klo 22 maissa.. vähän liian myöhään meikäläisen makuun.

Keksin siihen kuitenkin ratkaisun: juoksumatto! Se sijaitsee varjon puolella olevassa huoneessa, joten se on aamupäivän vielä suht viileähkö.

Olen siis saanut tehtyä aamulenkkejä - kävellen.
Polvi ei parane, ei sitten millään. Ei onneksi pahenekaan, mutta en käsitä miksi se ei vaan yhtään parane. Ei sitä kyllä pahemmin ole rasitettu, ei nuo kävelyt kovin rasittavia voi olla, eikä polvi tunnu kipeältä kävellessä.
Ärsyttää jo niin paljon, että ei enää ärsytä.. en vaan jaksa kiukutella asiasta.

Hellepäivissä on se huono puoli myös, että niihin kuuluu valitettavasti viikonloppuna jäde. Nurmikolla auringossa helteessä istuessa mikä on sen parempaa.. Tai no, vesimeloni on, ja sitäkin menee aina helteellä.
Onneksi nyt on arki, eikä tartte uhrautua ja vetää jäätelöä :D