Tajusin juuri, että tämä noin 74 kg on se paino, jossa meikäläinen lepää hamaan tappiin asti, jollen ole (olisi) valmis tekemään jotain enemmän asian eteen.
Eli tähän asti pääsin sillä semi-tekemisellä: syömisten tarkkailua, jätetään herkkuja syömättä ja ollaan polteltu kaloreita.
Mutta tähän asti ne keinot siis vain riittää, ei tätä pidemmälle.
Koska sen näkee arjesta nyt: mitään ei tapahdu painon kohdalla. Ei se nouse eikä se laske. Eli kulutan sen minkä syön tai siis syön sen verran kuin kulutan.
Ja sitten tuleekin se kuuluisa tenkkapoo.
Jos tähän haluan alistua (EN!), silloin ei tarvitse tehdä mitään.
Mutta jos olen valmis tekemään jotain (EN!), voidaan ehkä (isolla työllä?!) saada jotain muutosta aikaan.
Syvä huokaus.
Enempää en jaksa enkä halua enkä viitsi tehdä. Käyn nyt noilla kävelyillä ja rajoitan jonkin verran elämän hyvien asioiden tekemistä, kuten herkkujen syömistä. (Muistanette rakkaat lukijat: minä elän syödäkseni, en syö elääkseni).
En ala kasvattaa liikuntamääriä, eikä näitä yksittäisiä herkkuja ole mitään tarvetta tai järkeä jättää pois, koska ne ei tässä konkurssissa tunnu missään.
Pitäisikö mun siis muka hyväksyä, että tää on tässä??
Ei tietenkään!
Mutta aionko tehdä asialle jotain?
En tietenkään!
Mites tämä yhtälö ratkaistaan??
*
Kävin tänään pitkästä aikaa kävelyn hiekkatiellä, 50 min, 5 km. Oli niin mukavaa: oli pilvistä, joten oli sopivan viileää, mutta ei satanut, eikä yhtään autoakaan näin sunnuntain kunniaksi mennyt ohi!
Yhden naapurin ohi kävelin ja heilautin kättä - eipä nainen reagoinut mitenkään.Muistelin sitten vähän tarkemmin ja tajusin, että hän ei koskaan moikkaa, ei jos esim. autoilla tullaan vastakkain. Vaikka ollaan siis asuttu täällä samaan aikaan varmaan jotain 10 vuotta..
Stadilaisena (juu, 13 muualla asutun vuodenkin jälkeen olen näköjään sielultani pääkaupungista :D) olen tottunut siihen, että eihän sitä nyt ketään ikinä moikata, mutta täällä "maalla" kai on yleensä tapana tervehtiä saman hiekkatien kulkijoita. No, ei pakolla :D
Pidin huolta, että syke pysyi koko ajan tai siis mahdollisimman paljon oikealla alueella.
Polvi on tuntunut kotioloissa paljon paremmalta viime aikoina, joten uskaltauduin kokeilemaan muutamaa hölkkäaskelta (sorry fyssari, olen bad girl!), mutta ah ja voi, polvi ilmoittikin heti olemassaolostaan. Eli paskat, ei voi vielä kuvitella hölkkäävänsä ihan lähiaikoina.
Sain käveltyä ihan mukavaa tahtia, mutta nyt molemmat jalat ovat kipeänä - siis sellaista "oikeaa" (?) rasituskipua. Mielenkiintoista, että hiekkatiellä kävelyllä saan jalat väsymään, mutta juoksumatolla en..
Tiedän tuon tunteen, tenkkapoon! Kait se on jokaisella joku oma tietty paino, mihin kohtuullisesti pääsee, mutta sen jälkeen tarvitsee tehdä jotain erilaista tms. päästäkseen eteenpäin. Sehän siinä onkin vaikeinta, kun haluaa edetä ja on valmis tekemään jotain enemmän ja ei kuitenkaan ole. :)
VastaaPoista