Ystävyyden huonot puolet

Tosiystävyydessähän ei ole huonoja puolia oikeasti. Kaveruudssa hyvinkin voi olla, ehkä jopa ystävyydessä, mutta tosiystävyydessä ei. Koska sen parhaan ystävän kanssa siirrellään vaikka ruumiita.

MUTTA - tosiystävän kanssa on kyllä sitten ongelmia sellaisen (naisten?) hmm... laajentavan ongelman kanssa: eli syömisen :D

Ollaan vietetty bestiksen mökillä pitkää viikonloppua ja eilen hän jo huokaili jääkaappiin katsoessaan: "Meillä on kesäisin aina paljon porukkaa täällä ja miten meillä mahtuu silloin jääkaappiin mitään kun me ollaan nyt täällä kahdestaan ja jääkaappi IHAN täynnä??"
Ööö....
Vaikuttaa siltä, että me ruokimme (kirjaimellisesti!) toistemme heikkouksia kun ollaan yhdessä liikkeellä ja ruokaostoksilla tällaista rentoutumisviikonloppua varten.
"Kai me aamiaiseksi smoothie tehdään? Ja patonkia? Ja bacon & eggs?? Ja ruoaksi grillataan kaikkea hyvää!"
"Jotain hyvää jälkkäriä? Mitä? Suklaata! Karkkia!"
Huokaus.

Tällaisen viikonlopun tulos on taatusti pari ylimääräistä kiloa.
Toki voi puolustautua sillä, että näitä tällaisia vastaavia viikoloppuja on vuodessa korkeintaan yleensä kaksi, ehkä vain yksi. Eli sinällään ei suuri rikos mässyttää kaksin käsin kaikkea mihin sohvalta ulottuu.. mutta onko se järkevää sitten syödä itsensä ähkyyn?
Mutta kun se on niin ihanaa!
Saunan ja järven lisäksi.
Ja voihan ne tulleet kilot yrittää pudottaa sitten kun palaa arkeen.
Painotus sanalla yrittää :D

PS. Keksin sattumalta sen uuden nukahtamismielikuvatsydeemin! Siihen liittyy tuhat vuotta sitten ollut yö Viking Linella matkalla Ruotsiin, syvälliset pitkät keskustelut ja haikeutta. Mutta se toimii!

Muistettu tulevaisuus

En kyllä oikeesti tarkoita olla näin synkkä, mutta kun tulee asioita mieleen niin pakkohan ne on paper.. tai siis näpytellä jonnekin :D

Törmäsin yhdessä TV-sarjassa Kierkegardin lainaukseen, joka kolahti kuin metrinen halko:
“The most painful state of being is remembering the future, particularly the one you'll never have.”

Jostain syystä tuo oli mielessä viime yönä. Nukun siis ihan hyvin, en valvonut mistään erityisestä syystä, mutta välillähän sitä käy hereillä.
Ennen käytin nukahtamiseen sellaista mielikuvaleikkiä, tai suunnittelua.. vaikee selittää. Mutta siis otin jonkun asian ja aloin kehitellä sitä eteenpäin. Esim. millaisella paikalla asuisi tulevaisuudessa tai jos olisin autiolla saarella, miten pärjäsin. Siis ei mitään erityistä.

Mutta nyt se ei enää onnistu. Ei oikein tule mitään sopivaa ajatuskulkua, jota voisi lähteä kehittämään. Tosin siis kehittäminen ei kestä kauaa kun sitten jo nukahtaa...

Tajusin viime yönä sen, että en halua lähteä mitään erityisempää skenaariota pohtimaan, koska - ja tämä on se mielenkiintoinen pointti: jos keksin jonkun ajatuskuvion - se ei taatusti toteudu. Eli ikään kuin haaveilemalla asiasta X, takaan, että se nimenomaan ei pääty toivomallani tavalla. Ja tämä siis on toteutunut aina.
Ei siis kannata alkaa kuvitella millainen työpaikka Y olisi tai millainen ihminen Z voisi olla. Koska heti kun olen asiaa yhtään miettinyt; crash-boom-bang ja se on siinä. Ja tämä siis ei ole tapahtunut vain kerran tai kahdesti.

Enää en siis voi pohtia mitään toiveikasta. Tulevaisuutta, jota ei taatusti tule, on vielä turhempi pohtia, siinä vaan satuttaa itsensä. Enkä harrasta sellaista.

Ei vaan jaksa välittää

Nyt on ollut jo jonkin aikaa vähän sellainen tyhjän päällä olo -fiilis.
Tyhjän päällä siksi, että nyt on kaikki auki elämässä. Työkuviot siis. Mieskuvioista ihan turha edes mainita, niitä ei ole :D
Mielenkiintoista.. kun sanon "kaikki" auki, auki on vain työ. Mutta eikös se ole aika lailla kaikki? Koska se liittyy rahaan ja pärjäämiseen yleensä?

Sattuneesta syystä elämähän meni kokonaan uusiksi kohta vuosi sitten (siitä on oikeasti kohta vuosi??). Siihen saumaan osui onneksi sitten työkuvio, joka pelasti pään ja lompakon. Mutta se loppui nyt.

Olihan työkuvioissa kaikkea säätöä Sitä ennenkin, mutta ne liittyi niihin Suuriin Suunnitelmiin ja haaveisiin, unelmiin, joiden piti toteutua kunhan vaan..... No, eivät ehtineet toteutua ennen Sitä. Muttta suurimman osan aikuiselämästä olen ollut töissä, ja nyt en ole.

Mystistä, outoa, ihmeellistä ja ehkä huolestuttavaakin on asiassa se, että en ole huolissani. Siihen ei siis ole perustetta - olla olematta huolissaan. Mitään ei siis ole kiikarissa, horisontissa eikä kämmenellä. Mutta en ole hysteerinen enkä huolissani. Pitäisi kyllä olla. Raha kun on sillee tarpeellinen asia elämässä...
Entinen minä kiipeilisi seiniä pitkin, kyyristelisi nurkassa vollottaen kiukuissaan tai repisi tyynyjä palasiksi.
Mutta ei. En vaan jotenkin välitä.
En tiedä olenko "in denial", sokea, tyhmä, strutsi, optimisti (hah, niin ei mua!) vai mikä lienee.

Hetken leikin ajatuksella, että entäs jos olisin masentunut? Mutta nääh, se ei oo mua lainkaan... eli en siihen usko.

Tosin olen välinpitämätön myös syömisten suhteen. Ei, edelleenkään en syö suruun, kun en sitä ole ennenkään harrastanut, mutta en myöskään juokse vaa'alla joka päivä.
Ihan sama mikä paino on, ei kiinnosta. Parin kilon heittoa taitaa tapahtua ees taas, ketä kiinnostaa.

Mutta yksi hiukan traumaattinen jäätelötilanne oli!
Ostin muutama viikko sitten pakkaseen Mövenpickin Swiss Chocolatea ja sitä ihanaa Fazerin Salmiakkijädeä.
Se trauma oli se, että tuo salmiakkijäde ei oikein maistunut miltään. Siis maku oli jotenkin... lääps. Sellainen kuin kuulisit etäältä musaa, mutta et ihan pysty hahmottaa, mikä biisi. Sama juttu tuon kanssa. Tai kun jos syö jotain nuhassa - melkein maistaa, mutta ei.
En siis tuhlaa kaloreita enää tuohon(kaan) jädeen, koska jos ei maistu, ei maistu!
Mövenpick ei tokikaan koskaan petä!

Paskan määrä elämässä on vakio

.. ei muuten ole.

Tuon lauseen kaveri sanoi tuossa taannoin kun pohdin ennen sydämen särkymisepisodia, että voisiko tässä muka olla oikeasti jotain, voisiko käydä niin hyvä mäihä, että oikeasti olisi joku kiinnostava ihminen elämässä. Siihen kaveri vakuuttavasti totesi, että "Paskan määrä elämässä on vakio ja sä olet jo oman määräsi saanut, joten nyt on sun vuoro saada hyviä asioita".
Ei muuten ole vakio, eikä ollut mun vuoro saada hyviä asioita.

Tänään vituttaa vain kaikki.
Syy siihen ei (kerrankin!) ole miehet, vaan tällä kertaa on menetetty työpaikka. Siis juuri mulle tehty, nappina otsaan sopiva, melkeen unelmapaikka.

Mutta kas - tiesin, että en saa sitä.
Mähän en ole mikään yksisarvishoitoenekelienergiameedio-tyyppi, mutta harmikseni mun intuitio kesken haastattelun nosti päätään. Meillä oli siis erinomainen haastattelusessio henkilön kanssa, yli kaksi tuntia juttu lensi. Kesken ei mitään erityistä kohtaa, hänen puhuessaan, mulle laskeutui sellainen surumielinen fiilis ja ajatus "ne ei tule päätymään muhun". Ei muuta.
Jäi siis sen tapaamisen jälkeen ristiriitainen fiilis, kun kemiat ja jutut meni niin yksiin haastattelijan kanssa, mutta sitten tuo nakertava fiilis myös kulki mukana.

No tänään haastattelija soitti ja sanoi, että taho ei sitten päätynyt muhun. Sanoi myös, että olipa ilo tavata ja oli kemiat ja jutut todellakin natsanneet hyvin. Eli siinä(kin) mun tuntemukset oli oikeassa. Laiha lohdutus toki, kun se paikan saamattomuustunnekin piti paikkansa.

Jotenkin tuli taas mieleen tuo aiempi "kukaan ei ole luvannut mitään" -toteamus. Eihän missään ole luvattu, että kun riittävästi paskaa elämässä on, se loppuu... Ei ole olemassa vaakakuppia, joka automaattisesti tasoittuisi, kun vastoinkäymisiä on ollut X määrä.

Turhaanhan mä kitisen, ihmisillä on vielä paskempia kohtaloita, sairauksia, menetyksiä, kaikenlaista raskasta taakkaa. Mutta joskus on ihanaa rypeä oikein kunnolla itsesäälissä ja kiukutella juuri mun elämän epäreiluutta!

Ei se niin vaan mene

"Sun pitää vaan liikkua enemmän ihmisten ilmoilla". "Kyllä niihin ihmisiin (lue: miehiin) törmää monessa eri paikassa". "Ei ne kotoa tule hakemaan" (Tänx UU/MK).

Kaikkein mahdottomin vastaus on antaa kysymykseen "mistä niitä (hyviä) miehiä löytyy?". Tätä taitaa pohtia moni nainen eri puolilla maailmaa - tai on pohtimatta. Vastauksen kun tuohon tietäsikin, niin olisi kyllä triljardööri.

Mietin tuossa äskettäin, että ei niitä muuten niin vaan näe tai siis nihin törmää niin vaan. Otetaanpa vaikka matkustaminen. Vain leffoissa (jos niissäkään) viereen lennolla istuu joku ihana (vapaa!) tyyppi, jonka kanssa keskustellen kolmen tunnin lento kestää 15 minuuttia, ja josta voi kehkeytyä jotain vähän kestävämpää.

Laskin, miten monta lentoa (siis yksisuuntaista) olen työkuvioissa vuosikausien aikaa tehnyt. Eli se, että olen istahtanut alas, lentänyt paikasta A paikkaan B ja joku todennäköisesti istunut vieressä. Hyvin konservatiivisesti arvioiden lentoja voisi olla 100 kpl. Todennäköisesti enemmänkin.
Ja arvatkaapa kuinka monella noista lennoista on tapahtunut mitään mihinkään mukavaan (mieheen) liittyvää?
Juu, voititte sen arvauksen. Big fat zero.

Kerran lento meni kyllä mukavasti Osmo Kontulan kanssa keskustellen suomalaisten seksuaalisuudesta muutama tunti, ja kerran juttelin hetken yhden jenkkimiehen kanssa hänen IPhonensa kumikuoresta. Olen istunut poliitikon vieressä (kohteliaat tervehdykset molemmilta istuttaessa alas) ja kerran käytiin pitkä ja syvällinen keskustelu skottinaisen kanssa The Journey-filosofiasta.

Siinäpä ne sitten onkin olleet.
Ikinä, koskaan, milloinkaan, ei ole viereen istahtanut mukavan oloinen mies, joka olisi alkanut edes kohteliaasti ottamaan kontaktia. Ole siinä sitten "avoin uusille tilanteille" tai "reippaasti vaan ottamaan kontaktia!". Haistakaa paska - viereen tulee useimmiten kireä nainen, nukkuva teinix, kiehnäävä pariskunta tai kärttynen bisnesmies. Ei kauheasti kiinnosta nämä kohderyhmänä.

Olisi itse asiassa mielenkiintoista tietää, onko oikeasti jonkun ihmissuhde alkanut lennolla vierekkäin istuttaessa... siis muutoin kuin kirjoissa ja leffoissa.

(EDIT. Ja NÄKÖJÄÄN elävässä elämässä hemmetti! Hesari 7.5.2017:
"Buigues, jonka äiti on suomalainen, oli hänkin palaamassa kotiin. Insinöörinä hän alkoi heti laskea todennäköisyyttä sille, että hänen näkemänsä kaunis blondi osuisi samaan koneeseen. Lähtöportilla hän pääsi laskemaan uudestaan: mikä olisi todennäköisyys sille, että hän istuisi minun viereeni?

Niin siinä kävi, Kukkasniemi istui viereen. Buigues alkoi miettiä seuraavaa siirtoa. ”Lopulta pyysin häntä antamaan laukkuni ylhäältä. Otin sieltä salmiakkipurukumia ja tarjosin. Siitä aloimme jutella.” Puolen vuoden päästä he olivat naimisissa."