Pieniä ja isoja harmituksia

Viime aikoina on alkanut kohtalo tai mikälie heittää kapuloita elämän rattaisiin. Osa niistä on pieniä, osa isompia, mutta harmittavia silti (lapsiystävällisenä blogina jätän tässä käyttämättä termiä kokovartalovitutus. Oops).

Tallinnan tuliaisena sain jonkin ikuisuuskoronan. Harvinainen tauti siinä mielessä mulle, että se nosti kuumeen iltaisin. Yleensähän ei kuume mulle kunnolla nouse, ja 37,1० C on meikäläisellä jo kuumetta. Akuutti vaihe kesti parisen viikkoa, mutta tauti ei ole vieläkään kokonaan lähtenyt. Nuha, tai sellainen seminuha, kiusaa vieläkin. Ja kohta kaks kuukautta reissusta! 😦

Muita pieniä juttuja on useamman lempipuseron pilallemeno - olen yllättävän lahjakas saamaan jotain rasvaa tai öljyä vaatteelle vaikka kuinka olisin huolellinen. Ja ei, rasva tai öljy ei lähde pois vaatteesta. Tai ehkä se lähtee, mutta siihen jää sellainen tummentuna.

Isommat harmitukset onkin sitten sellaisia mieltä kunnolla mustaavia.
Lähimetsä kaadetaan, ja se on meikäläiselle lähes ylittämättömän ison vitutuksen aihe. Luontohan on mulle Se Juttu enkä kestä yhtään puiden kaatamista. Järjellä ymmärrän tietenkin metsänomistajan tarpeet, mutta siltikään mun lähiympäristöstä niitä ei parane kaataa.

Toinen iso tieto oli, että naapuri harkitsee muuttoa. Ei vielä, mutta lähivuosina.
Ensireaktio tietoon oli, että alan harkita oman talon myyntiä myös, kipitin heti etuovi-comiin ja aloin katsella millaisia hintoja tämän alueen taloista pyydetään.
Mutta enhän mä tätä ees saisi myytyä, ei tätä kukaan osta. Liian "persoonallinen". Ja olihan tää kolme vuotta myynnissä Ennen Sitä, eikä ollut yhtään kiinnostunutta.

Mutta kun hetken kiehuin raivossani, tajusin, että jos siihen menee parisenkin vuotta, niin en tarvitsekaan heitä mihinkään. Nyt he ovat apuna koirien kanssa tarvittaessa. Mutta koska koirista aika jättää lähivuosina, ei sitten olisi sitä ongelmaa.

Nämä ei siis sinällään välttämättä ole mitään huikeita ongelmia maailmankaikkeuden mittakaavassa, mutta jotenkin on sellainen fiilis vaan nyt, että koko ajan tulee jotain, pientä ja isoa, joka yrittää moukaroida. Painotus sanalla yrittää, koska kyllähän mä bounssaan takaisin, vaikka se kokovartalovitutus kyllä syö naista.

Tulin nähdyksi

Kirjoitin vähän yli vuosi sitten siitä, miten ikääntyvä nainen muuttuu näkymättömäksi.
Tämä asiahan ei ole muuttunut mihinkään ja olen asiaa kavereidenkin kanssa pähkäillyt, ja heilläkin samanlaisia kokemuksia, vaikka osa vasta 40+.
Tieteellisesti todistamaton tosiseikka se kuitenkin on.

Pari viikkoa sitten oltiin naisporukalla Tallinnassa taas viikonlopun vietossa ja käytiin sitten yhtenä päivänä kivassa ravintolassa lounaalla. Saimme tarjoilijaksi oikein mukavan miehen, joka kesti kuuden naisen massiivisen juttuvyörytyksen ja pääsi oikein hyvin mukaan heittoihimme ja pikkuflirttiin.
Voi toki olla, että tulkitsen, mutta meillä oli ehkä sellainen pieni "connection". Käydessään pöydän luona hän jutusteli mulle vähän enemmän ja kertoi, että muistutin yhden leffan pirtsakkaa ja nättiä hahmoa. Lopuksi halasimme hänet kaikkien meidän kohdalla - muut saivat poskisuudelmat ja kevyen halauksen ja minä sain pidemmän halauksen.

Se, mikä tuosta jäi itselle päällimmäiseksi tunteeksi, oli se, että hän näki minut. Siitä on niin pitkä aika kun sitä on tapahtunut, että se tunne virkisti ja ilostutti, ja kantoi vielä pitkään sen jälkeen. Minut nähtiin. 😳

Saa tämä hyvä fiilis nyt luvan kestää hetken, koska en pääse Mun Mökille tänä kesänä 😔
Olin merkannut kalenteriin jo kauan sitten, että tammikuun puolessa välissä pitää varata aika. Viime vuonnahan olin liikkeellä vasta maaliskuussa. No, tietenkin nyt kun aloin katsoa listaa, joku oli varannu JUST MUN ajan 😡😖Lisäksi olivat hitusen nostaneet hintoja, joten aloin laskeskella, että vaikka miettisin toista ajankohtaa, hinta alkaisi olla aika suolainen.
Eihän siinä sitten muuta kuin illat istumaan koneella ja etsimään toista sopivaa. Ja huonosti löytyi! Koska nykyisin kaikki tuntuu a) vuokraavan vain hienoja (=kalliita) huviloita tai 2) naapurit aivan vieressä.
En edes halua mitään huvilaa, käy ihan hyvin ulko-wc, kunhan sähköt on, jotta voi iltaisin tai sateella katella koneelta sarjoja. Tärkeintä on sijainti, eli oma rauha ja järvi.
Yksi hyvältä kuulostava löytyi, mutta ei haluamaltani ajankohdalta. Otin sen kuitenkin, koska kyllä yhden mökkiloman haluaa tehdä kesässä!
Vielä surffailen josko toiselle ajankohdalle löytyisi jotain, mutta ainakin tällä hetkellä huonolta näyttää..

Ajan kulumisen algoritmi

Tiedättekö, mistä oikeasti huomaa ajan kulumisen?
Se ei ole oma tai lasten vanheneminen, ei vaatemuodin muuttuminen tai hiusten pidentyminen.

Se on oikeasti <drum roll> pakasteen sulattaminen!

Sulatan arkkupakastimen aina tammi-helmikuussa, riippuen pakkasista. Vaikka olen hionut tekniikan jo supernopeaksi, teen sen silti sellaisena pakkaspäivänä, että on vähintään -15⁰C mittarissa. Vaikka kunnon pakkastalvet alkaa jo kohta olla vähissä, aina joku pävä on ollut riittävän kylmä ja olen saanut homman hoidettua.

En muista nyt tarkalleen, teinkö viimeisimmän sulatuksen tammi- vai helmikuussa. mutta, ja nyt tulee se ajankulumisoivallus: Voin vannoa, käsi millä tahansa pyhällä tai epäpyhällä kirjalla, tai läpäistä heittämällä minkä tahansa high-tech valheenpaljastuskokeen kun sanon, että tein sen ihan vasta, tyyliin, pari viikkoa sitten.

Muistan kristallinkirkkaasti koko proseduurin, koska olen kehittänyt sen supernopeaksi hommaksi. Kuumaa vettä, sulatus, pyyhkiminen, kuivatus hetken ja kamat sisään. Ja tein sen siis eilen!! Tai siis mielestäni tein.

Kesälläkin kun käyn pakastearkulla ja huomaan, että siihen on seinämään tullut vähän jäätä, mietin, että miten se on niin nopeasti tullut kun vasta olen sulattanut sen.

Nyt kun on taas vuosi vaihtunut ja pakkasia odotellaan, ihmettelen, että miten näin usein pitää sulattaa mokoma kun sen on juuri ihan äsken tehnyt. Ja siitä on siis oikeasti vuosi. VUOSI??!!!

Mitään muuta todistetta ei ajan kulumisesta tarvita!

#my2019

Jatkan jo viime vuonna aloitettua kunniakasta, Puolikselta kopioitua perinnettä pohtia mennyttä vuotta.

Tälläkään kertaa ei vuodesta saa ihan tapahtumaköyhää, vaikka suuresti niin aluksi ajattelin.

Tammikuussa käytiin kaveriporukalla Tallinnassa ja reissu oli tietenkin ihanan hauska. Meillä oli upea kämppä vanhan kaupungin keskellä, ja naurettiin, syötiin ja höpötettiin itsemme taas tainnoksiin. Ystävät on kyllä elämässä parhautta. Olen onnekas siinä, että on upeita naisia lähellä - osa tätä porukkaa, osa muualta.
Tänä.. anteeksi ensi vuonna, eli jo ens viikolla, on tarkoitus tehdä samalla porukalla sama reissu. Tiedossa siis kipeä maha sekä syömisestä että nauramisesta!

Sitten oli Iso Omena 😲 En ollut kyllä ajatellut sinne koskaan pääseväni, mutta niin se vaan järjestyi. Kilpailun toisella sijalla oli tuolloin tarjolla Lontoo, mutta Brexit-sähellys heikensi vähän sen houkuttelevuutta. No, olisihan sinne voinut mennä, koska eiväthän britit mitään brexitiä saaneet tuollon aikaiseksi. Mutta Lontoossa on jo käyty, pariinkin kertaan, joten olen tyytyväinen, että New York oli listalla.


En muista olenko tästä aiemmin kirjoitellut, mutta ainakin olen ajatellut (sama asia! 😊)
Eli yksin matkustaminen.
Monelle se tuntuu olevan vaikea, ellei mahdoton juttu.
Ja nyt kun olen sattuneesta syystä reissannut yksin (paitsi Vanhan Seelannin reissu), pakko todeta, että sehän on se ainoa oikea tapa!
Totuin aiemmassa työssä reissaamaan työmatkoja, ja nehän tehdään yksin. Lomamatkankin teko yksin on mulle juuri toimiva. En voisi kuvitella, että joutuisin kompromissaamaan tai kyselemään toisen toiveita siitä mitä tehdään, milloin tehdään.
Ei varmaan ole vaaraa parisuhdematkustamisesta, mutta jos sellainen joskus sattuisi vielä eteen, voisi olla vaikeaa kun mievien, enkä vikise! 😁

Sitten tulikin kesä ja löysin Mökin. Rakkautta ensi sekunneilla!
Täydellinen paikka rentoutua, säästä viis! Hyvä ranta, ihana sauna, ei ketään missään lähellä.
Varaan tuonne jo ensi kesäksi pari viikkoa ainakin taas. Onhan se hiukan tyyris, mutta toisaalta tän.. siis ensi vuonna ei ole tulossa mitään muita reissuja kuin tuo Tallinna.

Sitten olikin kiireinen työsyksy ja joulukuun alun juhlat ja vuosi alkaakin olla paketissa.

Sulamo pääsee tositoimiin kohta, heti kun kaikki suklaat tuhottu.
En ole vielä käynyt vaa'alla, enkä käy, koska taatusti se pari kiloa on tullut näillä herkuilla.
Mutta joulu oli hyvä (vaikka paskat kelit, vihaan näitä ilmastonmuutosmustiajouluja 😠), herkkuja, kaunis kuusi, hyviä kirjoja, kivoja lahjoja ystävältä... mikäpä sen parempi!
Sulamo alkakoon sitten kun konvehtirasiat tuhottu.

Analyysi? No, suht pienimuotoinen elämä edelleen.. ja tästä se varmaankin vielä vähän pienimuotoistuu lisää.
Mietinkin vähän tämän blogin tarkoitusta ja hyötyä. No, hyötyä tästä ei liene suuremmin millekään taholle, mutta varmaa on, että ketään ei kiinnosta päivitykset, jotka pitävät sisällään saman viestin: Länsirintamalta ei mitään uutta.
Kun kiloistakaan ei enää jaksa kiukutella Sulamon myötä. Se on keino, joka on käytettävissäni, jos en sitä hyödynnä, omahan on ongelmani.
Eli saa nähdä miten tätä päivittelen, vai päivittelenkö elämää muuten vain.

Ai niin, hyvää uutta vuotta 2020 kaikille! 💥🎉🎊🎆

Sulamossa sulaa

En ole aikoihin päivittänyt tätä blogia, koska ei ole oikein mitään päivitettävää.
Ei tosin nytkään ole kummemmin, mutta päätin sitten vähän hehkuttaa Sulamoa.

Mitään huikeita tuloksia ei voi juhlistaa, mutta sehän ei koko sulattelussa edes ollut ajatuksena. Tarkoituksena oli hitaasti mennä alaspäin painon kanssa, ja se toteutuu.
Nyt on sellaiset seitsemän kiloa lähtenyt, ei paha. Ottaen huomioon, että toukokuusta melkeen lokakuulle en sulamoinut. Ja Mökillä ollessa todellakin herkuttelin, vaikken näköjään kuitenkaan liikaa. 
Olin tuossa lokakuun alussa samassa painossa kuin olin toukokuun lopulla jättäessäni Sulamon vähemmälle. Eli sain ihanan herkuttelukesän eikä kuitenkaan sitten tullut takapakkia! Jee!

Nyt rytmiksi on tullut sellainen, että käytän Sulamoa suurimmaksi osaksi arkisin, kaikkina viikonloppuina en. Tai jos on päivä, että menen vaikka ulos lounaalle, en merkkaa sinä päivänä. Tai jos on sushipäivä 😄Koska sellaisen päivän jälkeen aina paino nousee 1,5 kiloa.. onneksi hetkellisesti. Taitaa olla se soijan suola.
Serkun tullessa tänne syyslomaviikoksi ei välttämättä Sulamo myöskään ole käytössä, serkkulikka kun haluaa aina kaikenlaisia herkkuruokia - hän ei itse osaa kokata ja haluaa, että teen (tietenkin) kaikkea rasvaista ja hyvää. Herkkujen perään hän ei toisaalta ole, joten sinällään makeat herkut eivät ole ainakaan lisäkiusauksena.

Nyt olisi toki hyvä pudottaa vielä vähän painoa, jotta mahtuisin joulukuun alussa tarvittavaan juhlaläninkiin, mutta toisaalta se on sellainen muodoltaan, että siinä ei välttämättä ylimääräiset kilot näy.

Talon kanssa on tullut vähän ongelmia, tai siis tuli sellainen tilanne, että vaihtoehtona on joko koko talon lämmitysjärjestelmän muutos (vähintään varmaan se 30 000€) tai sitten ei tehdä mitään. Voinette arvata, minkä valinnan tein. Kun ei noita seteleitä loju missään ylimääräisiä.
Päätin jo silloin kauheana kesänä 2016, että haluan asua täällä kunnes pää tai jalat pettää, ja siitä pidän kiinni. Viis siitä, millainen jälleenmyyntiarvo tällä olisi joskus sitten. Kun ei perillisiä ole, ei tartte miettiä omaisuuden kartuttamista sillä silmällä. Minun jälkeeni vedenpaisumus!

Hetken kyllä heikotti, kun luulin, että ongelma ratkeaisi sellaisella muutaman tonnin panostuksella, mutta tiedä sitten onko hyvä vai huono, että sekään ei ollut vaihtoehto 😁Nyt menee näihin pikkujuttuihin alle tonni, ja sen jälkeen elämä tässä talossa muuttuu ihan vähän erilaiseksi. Itse asiassa helpommaksi.. mutta en tiedä miksi tämä asia aiheutti silti vähän sellaista outoa haikeutta ja jopa... surua..? En keksi miksi ihmeessä.. ehkä siksi, että jokin iso asia, ihan siis käytännön juttu, muuttui. Onko persoonani ollut niin kiinni talon lämmitysmuodossa, että sen muutos tuntuu surulta?? 😦Ehkä se on vaan tämä marraskuu.

Joulua odotellessa. Joulukuusikin löytyy näköjään omalta tontilta tänä vuonna! En malta odottaa!