Parikymppinen tyttö, aika raju lapsuus ja nuoruus ja nyt sitten kaikenlaisia psyykkisiä ongelmiakin.
Jäin kuitenkin miettimään monien jutteluiden jälkeen tuota itsetunto-ongelmaa - miten se on niin monen ihmisen (ja monesti naisen, ja monesti ylipainoisen naisen) ongelma.
Ja pohdin; kumpi tuli ensin, huono itsetunto vai kilot?
Vaikka itsellä ulkonäkö on tuolla "kuin Tuksu huonona päivänä viikonlopun grillijuhien jälkeen" -viivalla ja siis kiloja on, on minulla aina ollut hyvä itsetunto. Mitkään koettelemukset mitä on tullut (ja onhan niitä), eivät ole pystyneet horjuttamaan itsetuntoa. Meikä on vaan niin paras!
Mutta miten voisi auttaa toisen itsetunnon rakentamisessa?
Koska minulla ei sen suhteen ole ongelmaa, on vaikea asettua toisen asemaan ja ymmärtää, miksi ihminen (ja siis yleensä nainen.. ja vielä ylipainoinen nainen) ei jotenkin vaan näe, miten hän on ainutlaatuinen, hieno yksilö, joka ansaitsee vain parasta?
Tiedän, kun tarpeeksi kauan kuuntelee loukkauksia, ilkeyksiä, ehkä jopa henkistä väkivaltaa, sitä alkaa uskoa tois(t)en sanomisiin.Ja tätä en vaan ymmärrä. Miten kukaan ulkopuolinen voi sanella, millainen on, ja mikä on hyvää ja mikä huonoa ihmisessä?
Miksi ihminen kuuntelee tai siis kuulee vain ne negatiiviset asiat itsestään, mutta ei kuule niitä hyviä asioita? Tai jos kuuleekin, asettaa enemmän painoarvoa sille panettelevalle, ilkeälle, alistavalle viestille?
Toivon niin, että voisin avata tällaisen ihmisen pään/sydämen ja kaataa sinne sankokaupalla rakkautta ja arvostusta itseään kohtaan, itsensä arvostamista ja arvottamista.
Tekisi mieli ravistella olkapäistä ja karjua "HEI OLET AINUTLAATUINEN; TOSI JEES TYYPPI!". Mutta ei se taida auttaa. Ei se kannettu vesi kaivossa pysy, eikä itsetuntoa pysty toiselle rakentamaan.
Tukena voi olla siinä rakennustyömaalla, mutta harmillisen vähän on noita rakennustyömaita ihmisillä pystyssä.. eikö sitä osata, uskalleta, jakseta, haluta vai kyetä tekemään, sitä työtä itsensä arvostamiseksi..?
Luulenpa että minulla on tullut huono itsetunto ennen kiloja. Herkkujen syöminen mukamas turrutti pahaa oloa ja sai ajatukset hetkeksi ikävistä asioista pois. Monen mutkan ja vastoinkäymisen jälkeen olen alkanut ymmärtää, että oikeastikin olen hyvä tyyppi, ainutlaatuinen ja juuri tällaisena se maailman paras minä. Kummasti painokin on alkanut laskea hiljalleen tämän oivalluksen myötä, vaikka en juuri nyt erityisemmin mitään laihista vietäkään. Ei paljon, mutta selkeästi suunta on oikea.
VastaaPoistaMutta se ei auta, että toiselle sanoo miten hyvä tyyppi hän on, kyllä se pitää itse oivaltaa. Se ratkaiseva naksahdus pitää tapahtua omien korvien välissä, jotta valo syttyy. Tietysti siinä voi olla muutkin apuna kertomassa, miten hän on loistava omana itsenään, mutta kuten sanoit, se kannettu vesi ei kauan siinä kuivassa kaivossa pysy..
Hyvä me kaikki!! Ollaan hyviä toisillemmekin! :)
Tuntuu vaan siltä, että mikä sääli, että ihminen käyttää elämänsä uskoen omaan huonouteensa. Hyvä hukkaan heitetty persoonallisuus, joka voisi olla hyödyllinen ja positiivinen voima yhteiskunnassa, jos ei vaan energia menisi oman huonommuuden pohtimiseen.
PoistaJa kun sitä sisäistä oivallusta ei vaan voi pakottaa.. sen ymmärrän. Mutta toivoisin, että yhä useampi olisi valmis omalla kohdallaan pohtimaan asiaa ja tekemään työtä oman itsentunnon osalta.. Kaikkein turhimmalta tuntuu, että elämä menee vuosikymmeniä eteenpäin siten, että itsetunto on nollassa..